Nico III: Les hautes solitudes (1974)

Ohjaaja: 
Philippe Garrel
Maa: 
Ranska
Kesto: 
80 min
Teemat: 
ANDY WARHOL 90 / NICO 80
Kopiotieto: 
35 mm
Lisätieto: 
pääosissa Jean Seberg, Nico, Tina Aumont, Laurent Terzieff * mykkä
Les hautes solitudes (1974) perustuu kolmen naisen (Nico, Jean Seberg, Tina Aumont) fotogeenisyyteen. Muusikko Lutz Ulbrich, yksi Nicon 1970-luvun työtovereista, on kertonut, että tämän vähäeleisen mykkäelokuvan ensi-illassa Pariisissa Nico alkoi hihittää, kunnes poistui aulaan nauramaan.

Les hautes solitudes (vapaasti suomentaen ”Yksinäisyyden ylemmissä kehissä”) on kolmas Philippe Garrelin ja Nicon yhteistyönä syntynyt elokuva; se valmistui La Cicatrice intérieuren (1972) ja Athanorin jälkeen (lyhyt, 1973). Garrel tuotti, kuvasi ja leikkasi itse tämän vähäeleisen, näyttelijä Jean Sebergin ympärille rakentuvan mykkäelokuvan. Kuvissa vuorottelevat Seberg ja Tina Aumont. Nicon rooli on pienempi. Garrel kuvaa fotogeneettisiä naisiaan viipyillen ja estetisoiden, mutta ottoja sävyttää myös tietty melankolia ja tragediantaju. Kuvat ovat riisutumpia ja realistisempia kuin vaikkapa La Cicatrice intérieuren vertauskuvalliset visuaaliset sommitelmat. ”Halusin tehdä elokuvia, jotka olisivat lähempänä todellisuutta. Toivoin niiden muodostavan yhtymäkohtia freudilaisen psykoanalyysiin”, Garrel on kertonut. ”Kun aikoinaan otin etäisyyttä Freudiin, aloin luisua kohti symbolismia, enkä suinkaan pysähtynyt siihen. Elokuvistani oli tullut hieroglyfisiä, eräänlaista kuvakieltä, kuten säveltäjä Pierre Schaeffer sanoi nähtyään La Cicatrice intérieuren. Käänsin nyt kamerani arkipäivän psykologiaa kohti. Tein muotokuvan Jean Sebergistä hyvin vähillä rahoilla. Rahoitin elokuvan itse ottamalla 50 frangin vippejä sieltä täältä. Elokuva on mykkä.”  Myöskään mustavalkoisuus ei ollut pelkkä esteettinen valinta. Väreistä luopuminen oli Garrelille aktiivinen irtiotto ajattelusta, josta äskeiset teokset olivat syntyneet. Hän on myös maininnut pyrkineensä vaikutelmaan, että elokuva olisi tehty jonkin toisen elokuvan poistetuista otoista.

Jean Seberg (1938–1979) oli ranskalaistunut Hollywood-näyttelijä, joka muistetaan parhaiten Jean-Luc Godardin ikonisesta uuden aallon elokuvasta Viimeiseen hengenvetoon (1960). Sebergin elämää varjostivat mielenterveysongelmat ja onnettomat avioliitot, ja juuri näyttelijän traagista elämää Les hautes solitudes pyrkii valottamaan dokumentoimalla tämän ilmeitä ja eleitä ilman älyn ja sanojen laahuksia. Elokuvan toiset kasvot ovat Tina Aumontin (1946–2006). Tina Aumont oli aiemmin työskennellyt lähinnä italialaisten ohjaajien kanssa ja myös näytellyt Garrelin ensimmäisessä ”post-1968”-elokuvassa Le Lit de la vierge (1969). Garrel luo Les hautes solitudesissa näiden kahden naisen välille temaattista jännitettä. ”Seberg pysyy jatkuvasti salaperäisenä, kaikkia määritelmiä pakenevana, poissaolevan melankolian ilmentymänä, kun taas Aumontissa ruumiillistuu ilkikurinen, uhmakas, ehdottoman fyysinen seksuaalisuus” (Jonathan Romney). Nico ja miesroolin tekevä Laurent Terzieff lähinnä tukevat sommitelmaa ja purkavat Sebergin ja Aumontin välistä vastakkainasettelua.

Jean Sebergille Les hautes solitudes oli ensimmäinen ”koukkaus” avantgarde-elokuvian maailmaan. Nicolle työskentely Garrelin ohjauksessa oli tuttua, mutta hänellä oli epäilyksensä tämän intentioita kohtaan. Hän ei luottanut psykologiaan eikä psykiatreihin. ”He ovat liian kovakouraisia”, hän sanoi. ”Eivätkä he kuitenkaan pysty muuttamaan mitään. Minä käytän mieluummin huumeita. Sitä mieltä taisi Jeankin [Seberg] lopulta olla?”

Kun elokuva sai ensi-iltansa Pariisissa, Nico otti uuden miesystävänsä Lutz Ulbrichin mukaan. ”Tunnelma oli harras, yleisö yritti näyttää syvämietteiseltä”, Ulbrich on kertonut. ”Puoli tuntia kuvataan Jean Sebergiä nukkumassa, aivan kuin jossain Warhol-leffassa. Yleisö nyökyttelee ja supisee jotakin arvostavaa. Mutta yleisön joukossa istui myös Nico – ja huomasin, että hän yritti pidättää naurua. Lopulta hän ei enää voinut hillitä itseään vaan alkoi hihittää. Se oli noloa. Hänen täytyi nousta ja poistua salista, niin pahasti hän repeili. Kuului kuinka Nico hohotti aulassa. Ja hän sentään itse esiintyi siinä leffassa!”

Nicon uran alkuvaiheen ”trilogian” kolmannen albumin The Endin kansikuva tehtiin Les hautes solitudesin ruuduista, mutta muita yhtymäkohtia Nicon levyn ja Garrelin elokuvan välillä ei ole. Harvoin esitetty elokuva saa tiettävästi nyt Orionissa Suomen-ensiesityksensä.

 

- Antti Nylén 16.9. 2018

Lähteet: Richard Witts: Nico. The Life and Lies of an Icon (Virgin 1993); Nico: Cible mouvante. Chansons, poèmes, journal (Pauvert 2001); Jonathan Romney: ”Film of the Week: Les Hautes Solitudes” (Film Comment, 23.2. 2017).