Nico II: Le Berceau de cristal (1976)

Ohjaaja: 
Philippe Garrel
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
dialogi englanniksi, ei tekstitystä
Kesto: 
80 min
Teemat: 
ANDY WARHOL 90 / NICO 80
Kopiotieto: 
35 mm
Lisätieto: 
pääosissa mm. Nico, Dominique Sanda, Anita Pallenberg ja Pierre Clémenti * musiikki: Ash Ra Temple
Tummanpuhuvassa Le Berceau de cristalissa (1976) Garrel tuo Nicon rinnalle Anita Pallenbergin ja Dominique Sandan. Ääniraitaa kannattelee Nicon voice-over ja Ash Ra Tempelin psykedeelinen musiikki.

Sekä visuaalisesti että temaattisesti tummasävyinen Le Berceau de cristal (1976), jonka Garrel teki kahden runollisen mykkäelokuvakokeilun jälkeen, on rakennettu kolmen naisen varaan. Nicon lisäksi kuvissa esiintyvät 1960-luvun popikoni Anita Pallenberg (1942–2017) ja aiemmin mm. Robert Bressonin Suloisessa naisessa (1969) sekä Bernardo Bertoluccin Fasistissa (1970) näytellyt Dominique Sanda (s. 1948).

Dramaattiset ja kuvaukselliset, epäsovinnaisella tavalla ”glamoröösit” naiset hallitsevat Philippe Garrelin 1970-luvulla tekemiä kokeellisia elokuvia niin silmiinpistävästi, että tulee mieleen puhua jonkinlaisesta naisenpalvonnasta. Garrel esiintyy elokuvissaan itsekin, mutta harvoin aktiivisissa rooleissa. Naiset, usein vieläpä varsin tunnetut kasvot, vastaavat yksin näiden kokeellisten teosten toiminnasta ja ajatuksellisista ja visuaalisista sisällöistä. Garrel ennemmin sielullistaa ja mystifioi kuin erotisoi naisnäyttelijöitään.

Nico on ”Garrelin naisten” joukossa erikoistapaus. Hän asui ja työskenteli ohjaajan kanssa suuren osan vuosikymmenestä ja näytteli vuosina 1972–1978 kaikissa Garrelin elokuvissa, joissa usein myös käytettiin Nicon tekstejä tai musiikkia. Näitä harvoin nähtyjä elokuvia, joiden usein sanotaan käsittelevän Pariisin kevään jälkeistä pettymystä ja illuusiottomuutta, voi nykyään katsoa myös dokumentteina Nicon levytystauolta, The Endin (1974) ja Drama of Exilen (1981/1983) välisiltä vuosilta, joita pidetään hänen uransa aallonpohjana. Mutta kuten Nico itse on todennut, hän vain työskenteli tuolloin toisen taiteenlajin parissa, teki avantgarde-elokuvia Ranskassa – tieto, jonka sisäistäminen on pophistoriankirjoitukselle edelleen vaikeaa. Myös Le Berceau de cristalissa Nico esiintyy Garrelin taiteilijatoverina, ellei toisena tekijänä, ei muusana.

Le Berceau de cristalin murheellinen sävy, unenomaiset, vahvat värit, epämääräinen odottamisen tunnelma ja eräänlainen pitkittämisen estetiikka antavat tilaa katsojan omille ajatuksille, sallivat mielen harhailla. Siksi lienee väärin tulkita tätä hermeettistä teosta aiheiden, puhumattakaan juonen kannalta. Ehkä Garrel loi vain eräänlaisen oven? Katsojan tehtäväksi jää avata se.

Eräitä temaattisia vihjeitä ei kuitenkaan voi sivuuttaa. Frédéric Pardon (1944–2005) surrealistis-psykedeeliset maalaukset on nostettu näkyvään rooliin. Pitkähkössä kohtauksessa nähdään myös Pardon työskentelyä. Pardo oli pariisilaisdandy, jonka Garrel tunsi jo taiteilijakollektiivi Groupe Zanzibarin ajoilta 1960-luvun lopulta. Loppukohtaus, jossa Nico ampuu itseään päähän ja lyyhistyy samaan asentoon kuin Marat Jacques-Louis Davidin tunnetussa maalauksessa, vie ajatukset taiteen kumoukselliseen voimaan – tai voimattomuuteen? Jo teosnimi ”Kristallikehto” sisältää traagisia mielikuvia syntymästä tai luomisesta, elämän hauraudesta ja särkymisen vääjäämättömyydestä.

Olennaisesti teosta määrittää myös Manuel Göttschlingin ja Lutz Ulbrichin luoma musiikki, joka koostuu elektronisista äänistä ja kaiutetuista sähkökitaroista. Osa musiikista oli tehty elokuvaa varten, osa aiemmin. Ulbrichilla ja Nicolla oli samaan aikaan suhde, mikä ei ilmeisesti Garrelia haitannut. Tämä on puhunut jonkinlaisesta ”rikoskumppanuudesta” – kenties juuri suhde Nicoon yhdisti näitä kahta taiteilijaa?

Musiikki ei kuitenkaan täytä koko äänitilaa. Dialogi puuttuu, mutta välillä on hiljaisuutta, ja Nico lausuu muutaman uuden tekstinsä (”Purple Lips”, ”Henry Hudson” ja ”Genghis Khan”), jotka levytettiin vasta vuosien päästä. Ne siis esiintyvät elokuvan yhteydessä runoutena.

- Antti Nylén 13.9. 2018

Lähteet: Richard Witts: Nico. The Life and Lies of an Icon (Virgin 1993); shangols.canalblog.com: ”Le Berceau de Cristal de Philippe Garrel – 1976” (06 juillet 2009) ja muita.