Warhol III

Ohjaaja: 
Andy Warhol
Teemat: 
ANDY WARHOL 90 / NICO 80
Lisätieto: 
Esitetään Andy Warhol: Screen Tests, Reel #19 (US 1964-66, Taylor Mead, Susan Sontag, Ondine, Ronald Tavel ja muita, 40 min, mykkä) ja Andy Warhol: Couch (US 1964, 54 min, pääosissa mm. Gregory Corso, Allen Ginsberg, Gerard Malanga, Naomi Levin ja Henry Geldzahler) * 16 mm * ei tekstitystä * yhteiskesto 94 min
Warhol luotti kameran todistusvoimaan vailla kirjoitettua tarinaa. Hypnoottinen Screen Tests -sarja (1964–66) on warholilaisen elokuva-ajattelun huipentuma, jossa taiteilija halusi keksiä elokuvan uudelleen. ”Eikö olisikin fantastista, jos voisimme nähdä filmiltä kuinka 1600-luvun ihminen kävelee?” kerrotaan Warholin kiteyttäneen motiivinsa tuijottelun askeettiseen taltiointiin. The Couchin (1964) pääosassa on punainen sohva, jolla Factoryn ”supertähdet” ja aikansa julkkistaiteilijat Jack Kerouacista Gregory Corsoon harrastavat estotonta seksiä.

Andy Warhol (1928–1987) kuvasi vuosina 1964–66 yli 500-osaisen lyhytelokuvasarjan Screen Tests, joista on säilynyt 472 elokuvaa. Sarja koostuu 16-millisistä yhden kelan pituisista leikkaamattomista kamerarullista (à n. 4 min), joissa henkilö istuu kameran edessä periaatteessa tekemättä mitään erityistä. ”Älä räpytä silmiäsi,” oli yleensä ainoa ohje kuvauksissa. Alkuperäinen innoittaja sarjalle oli New Yorkin poliisilaitoksen vuonna 1962 julkaisema kirjanen ”The Thirteen Most Wanted”, joka koostui poliisiarkiston ottamista rikollisten kliinisistä kasvokuvista. Warhol oli innostunut myös valokuva-automaattien standardimaisista muotokuvista, ja oli käyttänyt niitä eräiden maalaustensa lähtökohtina.

Warhol kuvasi elokuvallisia muotokuviaan The Factoryssa spontaanisti vailla etukäteissuunnitelmia. Aluksi hän kutsui niitä ”still-kuviksi” ja ”elokuvamuotokuviksi”, mutta alkoi käyttää niistä systemaattisesti nimikettä ”screen tests” (”koekuvaukset”) vuoden 1965 lopulla, jolloin hän alkoi myös esittää niitä erilaisina koosteina yhdessä muiden elokuviensa kanssa.

Warhol ihaili perinteisen Hollywoodin glamouria ja metodeja. Screen Tests -sarjaa voi katsoa myös Hollywood-studioiden mykkäkauden (ja miksei nykyelokuvankin) standardimaisten teknisten koekuvausten parodiana. Niissä näyttelijä istutettiin kameraan eteen ja pyydetään ottamaan erilaisia ilmeitä ja eleitä, hänen kasvojaan kuvataan eri suunnista ja usein testin tarkoituksena oli kokeilla myös erilaisia meikkejä ja valaisun vaikutusta kasvonpiirteisiin, ts. mitata kaavamaista fotogeneettisyyttä.

The Factoryn dekadentissa ilmapiirissä ”testikuvaukset” muuttuivat kuitenkin välittömästi itsenäisiksi taideteoksiksi, tähtiteollisuuden vaatiman nöyryyttävän itsensä kauppaamisen irvikuviksi. Warholin staattiset ”soveltuvuuskokeet” ovat yhtä aikaa groteskia pilaa elokuvateollisuudesta ja meditatiivisia, lähes abstrakteja elokuvia ihmiskasvojen salaperäisestä topografiasta.

Hypnoottinen Screen Tests -sarja on warholilaisen elokuva-ajattelun huipentuma, äärimmäistä minimalismia, jossa taiteilija halusi keksiä elokuvan uudelleen. ”Eikö olisikin fantastista, jos voisimme nähdä filmiltä kuinka 1600-luvun ihminen kävelee?” kerrotaan Warholin kiteyttäneen motiivinsa askeettisen tuijottelun taltiointiin.

Screen Tests -sarjassa mukana on Warholin taitelijakollegoita, muusikoita, aikansa julkkiksia, taidekriitikoita ja ylipäänsä hahmoja, jotka kuuluivat Warholin The Factoryn lähipiiriin vuosina 1964-66.

New Yorkin The Museum of Modern Art (MoMA) on koonnut levitystä varten Screen Testit 28 koosterullalle. Näytöksessä nähtävässä rullassa (nro 19) tapaamme mm. underground-ikoni Taylor Meadin, valokuvamalli Ruth Fordin, kirjailija Susan Sontagin ja Chelsea Girlsin sekä useita muita Warholin äänielokuvia käsikirjoittaneen Ronald Tavelin.

 

Couch

Yhdysvallat 1964. Ohjaus: Andy Warhol. Näyttelijät: Gregory Corso, Allen Ginsberg, Jack Kerouac, Gerard Malanga, Naomi Levine, Kate Heliczer, Piero Heliczer, Rufus Collins, Jane Holzer, Mark Lancaster, Billy Name, Ivy Nicholson, Joseph LeSeuer, Henry Geldzahler, Taylor Mead, Amy Taubin, Bingingham Birdie, Ondine, Gloria Wood, John Plamer, Peter Orlovsky. 16 mm, mv, mykkä, 54 min

Elokuvan nimiroolissa on The Factoryn sohva, jolla joukko miehiä ja naisia istuskelevat ja välillä harrastavat seksiä. Elokuvan rakenne ja muoto ovat yksinkertaisia, vailla narratiivin painolastia. Kukin kohtaus on leikkaamaton 16 mm:n kamerarulla (à n. 4 min). Väsymys, apatia, välinpitämättömyys ja kiihko vuorottelevat aktien seuratessa toisiaan.

Etenkin vuosina 1964–65 Warhol pyrki luomaan elokuvistaan kuvaa, että niitä ei ole ohjattu lainkaan, vaan kaikki tapahtuisi ikään kuin spontaanisti kameran edessä ilman etukäteissuunnitelmaa.

Kuitenkin Warhol ohjeisti näyttelijöitään aina, mutta tarkoituksellisen epäselvin ohjein. Couchin kuvauksista on säilynyt ääninauhoja, joissa Warhol neuvoo Jack Kerouacia: ”Sinun pitää istua sohvalla… ööö… tai voit istua lattiallakin, ihan miten haluat… voit myös nousta ylös, se ei ole tärkeää… mmmm… istu nyt alas, älä tee mitään… nyt voit jo tehdä myös jotain muuta… muista, että elokuvan nimeksi tulee Couch…” Warholilla oli erityislaatuinen kyky luoda psykologisesti vapaa tila  ja saada mitä erilaisimmat ihmiset näyttelemään itseään ja toteuttamaan fantasioitaan kameran edessä.

Warholin metodi The Factoryllä oli kuvata jatkuvalla syötöllä materiaalia. Iso osa Warholin elokuvallista työtä oli valintojen poiminta valtavasta määrästä filmirullia. Peter Gidalin arvion (1971) mukaan Warhol olisi julkaissut vain noin 10% kuvaamistaan elokuvista. Suurimman osan hän jätti jopa kokonaan kehittämättä, koska jo kuvaustilanteen päätyttyä oli selvää, että tilanteen toiminta oli ”väärällä tavalla tylsää”. Osan hän kehitti, mutta totesi materiaalin umpitylsäksi ja ei koskaan tehnyt näistä elokuvia esityskopioita. Jäljelle jäi siis vain huippurullat, ne jotka olivat ”oikealla tavalla tylsiä”. Tästä tarkasta laatukontrollista huolimatta Warholin filmografiasta löytyy hämmästyttävästi yli 100 erilaista teosnimikettä, sekä lähes 500 Screen Tests -sarjan lyhytelokuvaa.

Ensimmäinen kirja, joka käsitteli Warholin elokuvia, oli Peter Gidalin Andy Warhol – Films and Paintings vuonna 1971. ”Jos haluatte tietää kuka Andy Warhol todella on, katsokaa elokuvieni ja maalausteni pintaa. Siinä kaikki, se olen minä. Niiden takana ei ole mitään.” Gidal lopettaa kirjansa arvoitukselliseen Warhol-sitaattiin: ”Minulla on aina ollut ’ei-sillä-ole-niin-väliä’ -filosofia. Se on enemmän itämainen kuin länsimainen ajattelutapa. On liian vaikeaa ajatella asioita… Sota ja pommit vaivaavat minua, mutta eipä niille juuri paljon voi tehdä. Olen kuvannut tätä joissakin omissa…”

– Mika Taanila 28.8.2018

Lähteet: Peter Gidal: Andy Warhol – Films and Paintings (1971, Studio Vista/Dutton), Wheeler Winston Dixon, Gwendolyn Audrey Foster: Experimental Cinema. The Film Reader (2002, Routledge), P.Adams Sitney: Visionary Film. The American Avant-Garde 1943-2000 (2002, Oxford University Press) ja muita.