Warhol II

Teemat: 
ANDY WARHOL 90 / NICO 80
Lisätieto: 
Esitetään Andy Warhol: Screen Tests, Reel #12 (US 1964-66, Bibbe Hansen, Nico, Jane Wilson, Paul Thek ja muita, 28 min, mykkä) ja Andy Warhol & Paul Morrissey: The Velvet Underground and Nico: A Symphony of Sound (US 1966, 70 min, pääosissa The Velvet Underground, Billy Name, Mary Woronov) * 16 mm * ei tekstitystä * yhteiskesto 98 min
Warhol luotti kameran todistusvoimaan vailla kirjoitettua tarinaa. Hypnoottinen Screen Tests -sarja (1964–66) on warholilaisen elokuva-ajattelun huipentuma, jossa taiteilija halusi keksiä elokuvan uudelleen. ”Eikö olisikin fantastista, jos voisimme nähdä filmiltä kuinka 1600-luvun ihminen kävelee?” kerrotaan Warholin kiteyttäneen motiivinsa tuijottelun askeettiseen taltiointiin. The Velvet Underground and Nico: A Symphony of Sound (1966) onnistuu välittämään yhtyeen alkuvaiheen kipeyden ja haurauden Factoryssä kuvatussa sessiossa.

Andy Warhol (1928–1987) kuvasi vuosina 1964–66 yli 500-osaisen lyhytelokuvasarjan Screen Tests, joista on säilynyt 472 elokuvaa. Sarja koostuu 16-millisistä yhden kelan pituisista leikkaamattomista kamerarullista (à n. 4 min), joissa henkilö istuu kameran edessä periaatteessa tekemättä mitään erityistä. ”Älä räpytä silmiäsi,” oli yleensä ainoa ohje kuvauksissa. Alkuperäinen innoittaja sarjalle oli New Yorkin poliisilaitoksen vuonna 1962 julkaisema kirjanen ”The Thirteen Most Wanted”, joka koostui poliisiarkiston ottamista rikollisten kliinisistä kasvokuvista. Warhol oli innostunut myös valokuva-automaattien standardimaisista muotokuvista, ja oli käyttänyt niitä eräiden maalaustensa lähtökohtina.

Warhol kuvasi elokuvallisia muotokuviaan The Factoryssa spontaanisti vailla etukäteissuunnitelmia. Aluksi hän kutsui niitä ”still-kuviksi” ja ”elokuvamuotokuviksi”, mutta alkoi käyttää niistä systemaattisesti nimikettä ”screen tests” (”koekuvaukset”) vuoden 1965 lopulla, jolloin hän alkoi myös esittää niitä erilaisina koosteina yhdessä muiden elokuviensa kanssa.

Warhol ihaili perinteisen Hollywoodin glamouria ja metodeja. Screen Tests -sarjaa voi katsoa myös Hollywood-studioiden mykkäkauden (ja miksei nykyelokuvankin) standardimaisten teknisten koekuvausten parodiana. Niissä näyttelijä istutettiin kameraan eteen ja pyydetään ottamaan erilaisia ilmeitä ja eleitä, hänen kasvojaan kuvataan eri suunnista ja usein testin tarkoituksena oli kokeilla myös erilaisia meikkejä ja valaisun vaikutusta kasvonpiirteisiin, ts. mitata kaavamaista fotogeneettisyyttä.

The Factoryn dekadentissa ilmapiirissä ”testikuvaukset” muuttuivat kuitenkin välittömästi itsenäisiksi taideteoksiksi, tähtiteollisuuden vaatiman nöyryyttävän itsensä kauppaamisen irvikuviksi. Warholin staattiset ”soveltuvuuskokeet” ovat yhtä aikaa groteskia pilaa elokuvateollisuudesta ja meditatiivisia, lähes abstrakteja elokuvia ihmiskasvojen salaperäisestä topografiasta.

Hypnoottinen Screen Tests -sarja on warholilaisen elokuva-ajattelun huipentuma, äärimmäistä minimalismia, jossa taiteilija halusi keksiä elokuvan uudelleen. ”Eikö olisikin fantastista, jos voisimme nähdä filmiltä kuinka 1600-luvun ihminen kävelee?” kerrotaan Warholin kiteyttäneen motiivinsa askeettisen tuijottelun taltiointiin.

Screen Tests -sarjassa mukana on Warholin taitelijakollegoita, muusikoita, aikansa julkkiksia, taidekriitikoita ja ylipäänsä hahmoja, jotka kuuluivat Warholin The Factoryn lähipiiriin vuosina 1964–66.

New Yorkin The Museum of Modern Art (MoMA) on koonnut levitystä varten Screen Testit 28 koosterullalle. Tänään nähtävässä rullassa (nro 12) tapaamme 13-vuotiaan Bibbe ”Beckin äiti” Hansenin, taidemaalarit Jane Wilsonin ja Paul Thekin, Rolling Stonesin manageri Andrew Loog Oldhamin vaimon Sheilan, brazilialaisen graafisen suunnittelijan Bea Feitlerin, muotivalokuvaaja Francesco Scavullon ja Nicon, jonka kanssa Warhol kuvasi pian kuusi koekuvausta lisää.

 

The Velvet Underground and Nico: A Symphony of Sound

Yhdysvallat 1966. Ohjaus: Andy Warhol ja Paul Morrissey. Kuvaus: Paul Morrissey. Näyttelijät: The Velvet Underground, Nico, Andy Warhol, Billy Name, Mary Woronov, Gerard Malanga, Christian Päffgen, Stephen Shore, poliiseja. Musiikki: The Velvet Underground, Nico. Tuottaja: Andy Warhol. 16 mm, mv, ääni, 70 min.

Elokuva kuvaa The Velvet Undergroundin ja Nicon yhteistä harjoitussessiosta The Factoryssä (231 East 47th St., New York City) tammikuussa 1966, pari kuukautta ennen kuuluisan esikoisalbuminsa – ”Warholin banaanikansi” – äänityksiä. Sekä kokonaan instrumentaalinen musiikki että Paul Morrisseyn kuvaus ovat improvisoitua jammailua. Lou Reed ja Sterling Morrison soittavat sähkökitaroita (Gretsch Country Gentleman, Vox Phantom), Maureen Tucker pelkistettyä rumpusettiään, John Cale sähköviulua, Nico marakassia ja tamburiinia. Nicon kolmevuotias poika Ari leikkii äitinsä vieressä. Välillä Cale siirtyy soittamaan bassoa (Fender Precision), kuten myös Nicokin. Kameraa panoroi ja zoomaa holtittoman tuntuisesti pitkin matkaa. Elokuvan lopussa poliisit keskeyttävät soittamisen, koska naapurit ovat valittaneet liian kovasta melusta. Poliisi säätää vahvistimen volyyminappeja, kuva aukeaa laajemmaksi. Kuvassa hortoilee The Factoryllä pyöriviä muita perushahmoja.

Elokuvassa yhtye harjoittelee luultavimmin uutta materiaalia helmikuun esiintymiseensä Film-Makers' Co-opissa. Kuvatun filmimateriaalin tarkoitus puolestaan oli tuottaa lisää raakamateriaalia yhtyeen psykedelisiin The Exploding Plastic Inevitable -esityksiin, projisoituna yhdessä strobovalojen kanssa muusikoiden ja tanssijoiden päälle erityisesti alkuvirittelyn ja taukojen aikana.

Elokuvan kuvannut Warholin pitkäaikainen yhteistyökumppani Paul Morrissey on muistellut: ”Filmin tarkoitus ei ollut kokeilla mitään. Sen tarkoitus oli olla vain taustatapettia yhtyeen konserteissa. Tässä mielessä olin jo aiemmin käyttänyt viittä eri kuvaamaani rullaa ja ajanut niitä päällekkäin useilla projektoreilla samanaikaisesti. Ne olivat lähinnä Screen Testejä. Ne toimivat erittäin hyvin silloin kuin bändi soitti, mutta heillä oli usein todella pitkiä taukoja biisien väleissä. Näihin tylsiin hetkiin kuvasin The Symphony of Soundin materiaalin. Äänitin myös session samalla, koska tuntui hauskalta idealta ajaa äänitettyä musiikkia yhtäkkiä keskelle elävää tilannetta. Tämä kakofoninen sotku toi lisäenergiaa show’n kuolleisiin kohtiin. The Exploding Plastic Inevitable oli ensimmäinen ’mixed media show’ laatuaan. Se oli tehokas juttu, enkä ole koskaan nähnyt niin mitään niin kiinnostavaa edes nykyisten super-kolossaalisten rock-konserttien aikakaudella.”

– Mika Taanila 25.8.2018

Lähteet: Peter Gidal: Andy Warhol – Films and Paintings (1971, Studio Vista/Dutton), Stephen Dwoskin: Film Is…The International Free Cinema (1975, Peter Owen Limited), Callie Angell: The Films of Andy Warhol: Part II (New York: Whitney Museum of American Art, 1994), David Sterritt: Rock’n’roll Movies (2017, Rutger University Press) ja muita.