Warhol I

Teemat: 
ANDY WARHOL 90 / NICO 80
Lisätieto: 
Esitetään Andy Warhol: Screen Tests, Reel #18 (US 1964-66, Susan Sontag, Nico, John Cale, Lou Reed ja muita, 40 min, mykkä) ja Andy Warhol: The Closet (US 1966, Nico, Randy Borscheidt, 66 min) * 16 mm * ei tekstitystä * yhteiskesto 106 min
Warhol luotti kameran todistusvoimaan vailla kirjoitettua tarinaa. Hypnoottinen Screen Tests -sarja (1964–66) on warholilaisen elokuva-ajattelun huipentuma, jossa taiteilija halusi keksiä elokuvan uudelleen. ”Eikö olisikin fantastista, jos voisimme nähdä filmiltä kuinka 1600-luvun ihminen kävelee?” kerrotaan Warholin kiteyttäneen motiivinsa tuijottelun askeettiseen taltiointiin. Kryptisessä The Closetissa (1966) Nico ja ujo opiskelijapoika (Randy Borscheidt) viettävät aikaansa ahtaassa vaatekaapissa jutellen niitä näitä, tupakoiden ja voileipiä syöden.

Andy Warhol (1928–1987) kuvasi vuosina 1964–66 yli 500-osaisen lyhytelokuvasarjan Screen Tests, joista on säilynyt 472 elokuvaa. Sarja koostuu 16-millisistä yhden kelan pituisista leikkaamattomista kamerarullista (à n. 4 min), joissa henkilö istuu kameran edessä periaatteessa tekemättä mitään erityistä. ”Älä räpytä silmiäsi,” oli yleensä ainoa ohje kuvauksissa. Alkuperäinen innoittaja sarjalle oli New Yorkin poliisilaitoksen vuonna 1962 julkaisema kirjanen ”The Thirteen Most Wanted”, joka koostui poliisiarkiston ottamista rikollisten kliinisistä kasvokuvista. Warhol oli innostunut myös valokuva-automaattien standardimaisista muotokuvista, ja oli käyttänyt niitä eräiden maalaustensa lähtökohtina.

Warhol kuvasi elokuvallisia muotokuviaan The Factoryssa spontaanisti vailla etukäteissuunnitelmia. Aluksi hän kutsui niitä ”still-kuviksi” ja ”elokuvamuotokuviksi”, mutta alkoi käyttää niistä systemaattisesti nimikettä ”screen tests” (”koekuvaukset”) vuoden 1965 lopulla, jolloin hän alkoi myös esittää niitä erilaisina koosteina yhdessä muiden elokuviensa kanssa.

Warhol ihaili perinteisen Hollywoodin glamouria ja metodeja. Screen Tests -sarjaa voi katsoa myös Hollywood-studioiden mykkäkauden (ja miksei nykyelokuvankin) standardimaisten teknisten koekuvausten parodiana. Niissä näyttelijä istutettiin kameraan eteen ja pyydetään ottamaan erilaisia ilmeitä ja eleitä, hänen kasvojaan kuvataan eri suunnista ja usein testin tarkoituksena oli kokeilla myös erilaisia meikkejä ja valaisun vaikutusta kasvonpiirteisiin, ts. mitata kaavamaista fotogeneettisyyttä.

The Factoryn dekadentissa ilmapiirissä ”testikuvaukset” muuttuivat kuitenkin välittömästi itsenäisiksi taideteoksiksi, tähtiteollisuuden vaatiman nöyryyttävän itsensä kauppaamisen irvikuviksi. Warholin staattiset ”soveltuvuuskokeet” ovat yhtä aikaa groteskia pilaa elokuvateollisuudesta ja meditatiivisia, lähes abstrakteja elokuvia ihmiskasvojen salaperäisestä topografiasta.

Hypnoottinen Screen Tests -sarja on warholilaisen elokuva-ajattelun huipentuma, äärimmäistä minimalismia, jossa taiteilija halusi keksiä elokuvan uudelleen. ”Eikö olisikin fantastista, jos voisimme nähdä filmiltä kuinka 1600-luvun ihminen kävelee?” kerrotaan Warholin kiteyttäneen motiivinsa askeettisen tuijottelun taltiointiin.

Screen Tests -sarjassa mukana on Warholin taitelijakollegoita, muusikoita, aikansa julkkiksia, taidekriitikoita ja ylipäänsä hahmoja, jotka kuuluivat Warholin The Factoryn lähipiiriin vuosina 1964–66.

New Yorkin The Museum of Modern Art (MoMA) on koonnut levitystä varten Screen Testit 28 koosterullalle. Rullassa n:o 18 tapaamme mm. Nicon ja Lou Reedin poseeraavan suklaapatukka kädessään, Woodstockin valaisijan Chip Monckin, John Calen silmän, Empiren idean keksineen John Palmerin, kirjailija Susan Sontagin ja muotivaikuttaja Isabel Eberstadtin.

 

The Closet

Yhdysvallat 1966. Ohjaus: Andy Warhol. Näyttelijät: Nico, Randy Borscheidt. 16 mm, mv, ääni, 66 min.

Mies ja nainen ovat vaatekaapissa. He eivät tunne toisiaan entuudestaan. He keskustelevat kaapin pimeydestä, sen ahtaudesta, siitä mitä vaatteita kaapissa on – lähinnä kravatteja – sekä mahdollisesta poislähdöstä. Välillä syödään voileipää ja tupakoidaan. Toisinaan kuullaan vain henkilöiden puhetta kuvan ulkopuolelta. Nainen pohtii, onko heidän välillään seksuaalista jännitettä. Mies vaikuttaa kaiken aikaa ujolta, nainen ajoittain äidilliseltä, kumpikaan ei lähde kaapista ulos elokuvan aikana.

Andy Warholin The Closet on arvoituksellinen elokuva. Halusiko Warhol kuvata aran homoseksuaalin tuntoja ”astua kaapista ulos” vai oliko mielessä kenties surrealistinen metafora ihmismielen sokkeloista à la Roman Polanskin Kaksi miestä ja kaappi (1958)? The Closetia on verrattu eksistentialistisessa otteessaan jopa sellaisiin klassikkonäytelmiin kuten Suljetut ovet (Sartre, 1941) ja Huomenna hän tulee (Beckett, 1953).

The Closetin kamarinäytelmän esittävät laulaja/näyttelijä Nico (Christa Päffgen) ja nuori opiskelija Randy Borscheidt. Heidän kemiansa on kiehtovaa seurattavaa. Molemminpuolinen kunnioitus ja hienotunteisuus on läsnä jokaisen otoksen eleissä ja katseissa. Kaapin mysteeri jää ratkaisematta. Borscheidtin puhe kuulostaa erehdyttävästi Warholin omalta matalalta ääneltä, kun hän mumisee ”mmmhh” ja vastaa muutamalla sanalla Nicon esittämiin kysymyksiin. Victor Bockrisin Warhol-elämäkerran mukaan Warhol tutustui Borscheidtiin ensimmäisen kerran kun Warholin silloinen poikaystävä Richard Rheem jäi kiinni syrjähypystään Borscheditin kanssa.

Underground-elokuvantekijä Barbara Rubinin ideasta alkunsa saanut The Closet kuvattiin alun perin osaksi Warholin kenties tunnetuinta elokuvaa Chelsea Girls (1966, Orionissa 2015 ja 2016), mutta muutamien esityskertojen jälkeen Warhol irrotti sen omaksi teoksekseen. Chelsea Girlsin vakiintuneen nykyversion aloittava mustavalkoinen Nico-jakso on kuvattu samassa sessiossa.

- Mika Taanila 22.8.2018

 

Lähteet: Peter Gidal: Andy Warhol – Films and Paintings (1971, Studio Vista/Dutton), Victor Bockris: The Life and Death of Andy Warhol (1989, Fourth Estate), P.Adams Sitney: Visionary Film. The American Avant-Garde 1943-2000 (2002, Oxford University Press) ja muita.