Leonid Amalrikin venäläiset animaatiot

Ohjaaja: 
Leonid Amalrik
Maa: 
Neuvostoliitto
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
S
Kesto: 
65 min
Teemat: 
KOKO PERHEEN ELOKUVAT
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Peukaloliisa (Djuimovotshka, 1964, 29 min, puhumme suomea), Tyttö ja norsu (Devotshka i slon, 1969, 18 min, e-tekstit suomeksi) ja Virtahepo, joka pelkäsi rokotusta (Pro begemota, kotoryi bojalsja privivok 1965, 18 min, suom. tekstit /svensk text) * yht. 65 min
Syksyn lastennäytökset ovat animaation juhlaa. Leonid Amalrikin venäläisiä animaatioita luonnehtii siro, käsin piirretty jälki. Näytöksessä esitetään kolme lyhyttä animaatiota Neuvostoliiton ajoilta. Peukaloliisa (1964) on hurmaava adaptaatio Hans Christian Andersenin sadusta, kun taas kertomus sirkusnorsun perään haikailevasta tytöstä, Tyttö ja norsu (1969) huokuu aristokraattista tyylikkyyttä. Virtahepo, joka pelkäsi rokotusta (1965) on kirjaimellisesti sairaan svengaava väri-iloittelu.

Djuimovotshka / Peukaloliisa

Neuvostoliitto 1964. Tuotantoyhtiö: Sojuzmultfilm. Ohjaus: Leonid Amalrik. Käsikirjoitus: Nikolai Erdman, Hans Christian Andersenin tarinasta. Musiikki: Nikita Bogoslovski. 29 min.

Devotshka i slon / Tyttö ja norsu

Neuvostoliitto 1969. Tuotantoyhtiö: Sojuzmultfilm. Ohjaus: Leonid Amalrik. Käsikirjoitus: Zhanna Vitenzon, Aleksandr Kuprinin tarinasta. 20 min.

Pro begemota, kotoryi bojalsja privivok / Virtahepo joka pelkäsi rokotusta

Neuvostoliitto 1965. Tuotantoyhtiö: Sojuzmultfilm. Ohjaus: Leonid Amalrik. Käsikirjoitus: Vladimir Sutejev, Milos Macourek sadusta. Kuvaus: Mikhail Druyan. Musiikki: Nikita Bogoslovski. 18 min.

Sojuzmultfilmin (ven. Союзмультфильм) kulttuurista merkitystä on vaikea liioitella. Keskellä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeistä kaaosta ja yksityistämisten hyökyaaltoa Boris Yeltsinin johtama hallitus päätti kansallistaa vaikeuksiin ajautuneen animaatiostudion. Onnellisesta lapsuudesta ei ehkä voitu antaa kommunismin jälkeisenä aikana enää takuita, mutta ainakin sovokien, neuvostoihmisten, kultaiset muistot voitiin pelastaa. Studion rakastetuimmat teokset olivat juurruttaneet itsensä pysyväksi osaksi venäläistä elämää.

Sojuzmultfilm perustettiin vuonna 1936 tarkoituksenaan tuottaa hihnatuotantona amerikkalaistyylisiä lastenelokuvia rautaesiripun itäpuolelle. Ohjaaja Fjodor Hitrukin mukaan sääntönä oli ”tehdä mitä ikinä Disney tekee”. Uusi studiojärjestelmä tarkoitti versovan anarkistisen ja avantgardistisen animaation aikakauden loppua. Se tiesi suunnanvaihtoa myös yhdeksi Sojuzmultfilmin ohjaajaässistä vuosien mittaan muodostuneelle Leonid Amalrikille (1905-1997). Amalrikin ensimmäinen merkittävä teos oli yhteistyössä Ivan Ivanov-Vanon kanssa syntynyt Blek end uajt (Блэк энд уайт, Musta ja valkoinen). Venäläisen futurismin kauhukakara Vladimir Majakovskin Kuubasta kertovan runon inspiroima lyhytelokuva ottaa voimakkaasti kantaa amerikkalaiseen rasismiin. Studion puristuksissa avoin poliittisuus ja taiteellisten rajojen kokeileminen karisivat Amalrikin, kuten muidenkin aikalaisten, töistä.

Stalinin kuoleman jälkeen Sojuzmultfilmin taiteilijoille suotiin uusia vapauksia. Alkoi neuvostoliittolaisen animaation kulta-aika. Herkkään ilmapiiriin sopivat aiheet haettiin klassikoista; kansantaruista, folklegendoista ja faabeleista. 1960-luvulle ajoittuvat myös monet Amalrikin maineikkaimmista töistä. Peukaloliisa (1964) perustuu Hans Christian Andersenin ikivihreään kertomukseen. Sankarittaren hento piirrosjälki ja hiottu liikkuminen saavat kontrastikseen hulvattomien eläinhahmojen kaaderin groteskisti irvistävistä kovakuoriaisista likinäköiseen myyrään. Aleksandr Kuprinin tarinaan ja Amalrikin omiin lapsuuden kokemuksiin perustuva Tyttö ja norsu (1969) on lähes porvarillisten perhearvojen ylistys. Tsaarinajan hurmaavalla Venäjällä aristokraattisen ryhdikkäät vanhemmat tekevät kaikkensa parantaakseen pienokaisensa, tuoden lopulta norsun sirkuksesta lohduttamaan tyttöään.

Kriitikko Walter Benjamin esitti Mikki Hiiren osoittavan että ”olento voi vielä säilyä olemassa, vaikka siitä olisi riisuttu kaikki ihmistä muistuttava”. Ihmisen tavoin käyttäytyvä hiiri kertoo kaiken kokemuksen olevan pohjimmiltaan samankaltaista, jonka vuoksi uudenlaisten kokemusten hankkiminen ei lopulta edes kannata. Benjaminin kohteena oli kapitalismi, mutta neuvostoliittolaisen animaation siniset appelsiinit, moottoripyöräilevät sudet ja haitaria soittavat krokotiilit kertovat samaistumisen olleen voimakas väline myös idässä.  Upean svengaava ja surrealistinen Virtahepo joka pelkäsi rokotusta (1965) kertoo tarinan hermoheikosta virtahevosta, jolle lääkärin piikki on pelottavinta mitä maa päällään kantaa (kuten tietysti myös elokuvaa tapittavalle tenavalle). Elokuvan antropomorfiset otukset ovat ihastuttavan ilmeikkäitä ja persoonallisia.

- Joel Aaltonen 2018