Picasso-arvoitus (1956)

Le Mystère Picasso/Picasso-mysteriet
Ohjaaja: 
Henri-Georges Clouzot
Lisähenkilöt: 
kuvaus Claude Renoir • musiikki Georges Auric • leikkaus Henri Colpi
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
79 min
Teemat: 
KÄÄNNEKOHTA: 1950-LUVUN RANSKALAINEN ELOKUVA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
dokumenttielokuva Pablo Picassosta * luento: Olaf Möller * vapaa pääsy
Henri-Georges Clouzot’n Picasso – mysteeristä (1956) tuli elokuvallisen taiteilijamuotokuvan inkunaabeli.

Ensinnäkään Picasso-arvoitus "ei selitä mitään". Clouzot näyttää luulevan, mikäli pitäydytään joihinkin lausuntoihin ja elokuvan johdantoon, että taulujen synnyn näkeminen tekee ne maallikollekin ymmärrettäviksi. Jos hän todella ajattelee näin, hän erehtyy, ja sitäpaitsi yleisön reaktiot näyttävät vahvistavan asianlaidan: ihailijat ihailevat Picassoa entistä enemmän ja ne jotka eivät pidä hänestä lujittuvat ylenkatseessaan. Picasso-arvoitus eroaa jyrkästi tähänastisista taidetta käsittelevistä, enemmän tai vähemmän suoraan opetustarkoituksessa tehdyistä elokuvista. Itse asiassa Clouzotin elokuva ei selitä Picassoa, se näyttää hänet, ja jos tarinalla on jokin opetus niin se, että taiteilijan näkeminen työssään ei anna avainta hänen taiteeseensa, saati nerouteensa. Tietysti työn ja sen välivaiheiden havainnointi voi  jossakin tapauksissa paljastaa ajatuskulun tai ammattikikkoja, mutta ne ovat parhaimmillaankin naurettavia salaisuuksia. Niin kuin Matissen siveltimen hapuilun hidastus François Campauxin elokuvassa.

Nämä vähäiset edut ovat joka tapauksessa poissa laskuista, kun kyseessä on Picasso, joka on sanonut kaiken kuuluisalla lauseellaan: "minä en etsi, minä löydän". Jos joku vielä epäilisi tämän lausuman osuvuutta ja syvällisyyttä, ei hän niin voisi tehdä Clouzotin elokuvan jälkeen. Sillä lopultakaan ei ole yhtään piirtoa, yhtään väriläikkää joka ei ilmestyisi – ilmestyä on juuri oikea sana – ankaran odottamatta. Tässä elokuvan koko periaate näytöksen ominaisuudessa, ja vielä täsmällisemmin: sen "jännitys" on tässä odotuksessa ja alituisessa yllätyksessä. Picasson jokainen piirto on luova tapahtuma, joka tuo mukanaan toisen, ei niin kuin syy sisältää seurauksen, vaan niin kuin elämä synnyttää elämää. Prosessi on erityisen tuntuva taulujen alkuvaiheissa, kun ne ovat vielä luonnosasteella. Käden ja kynän ollessa näkymättömissä vain ilmestyvä viiva tai piste ilmaisevat niiden paikan, ja hyvin nopeasti järki yrittää enemmän tai vähemmän tietoisesti arvata ja ennalta aavistaa, mutta Picasson ratkaisu tekee aina odotuksemme täysin tyhjäksi. Katsoja luulee käden menevän oikealle, mutta viiva ilmestyykin vasemmalle. Kun odottaa viivaa, syntyykin läikkä, kun läikkää syntyykin piste. Samoin käy hyvin usein aiheiden kohdalla: kalasta tulee lintu ja linnusta fauni. Mutta tässä tullaankin käsitteeseen, jota nyt aion tutkia, nimittäin kuvalliseen kestoon.

Picasso-arvoitus merkitsee itse asiassa  taidetta käsittelevän elokuvan vallankumousta. Olen kovasti yrittänyt osoittaa ensimmäisen tärkeyden, sen vallankumouksen, jonka avasivat Emmerin ja Grasin elokuvat ja jota Alain Resnais on kaikkine seuraamuksineen niin ihailtavasti kehitellyt. Tämä vallankumous perustui maalauksen rajojen kumoamiseen, reunojen häviäminen merkitsi kuvan universumin samaistumista universumiin yleensä. Epäilemättä taulujen "sisään" tunkeutunut kamera saattoi johdattaa meitä tietyn deskriptiivisen ja dramaattisen keston mukaan, varsinainen uutuus ei kuitenkaan liittynyt ajan vaan yksinomaan tilan käsittelyyn. Myös silmä erittelee ja ottaa aikansa, mutta taulun ulottuvuudet ja sen rajat muistuttavat kuvallisen mikrokosmoksen autonomiasta, joka on iäksi kristallisoitunut ajan ulkopuolelle.

Picasso-arvoitus ei paljasta vain sitä mikä tiedettiin aikaisemminkin, nimittäin luomistapahtuman kestoa, vaan sen että tämä kesto voi olla itse työn erottamaton osa, jota valmiissa teoksessa ei typerää kyllä oteta huomioon. Täsmällisemmin sanottuna, tunsimme tähän  saakka vain "tauluja", luovan hahmotuksen pystysuoria lohkoja, joita katkovat enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti tekijä itse, sattuma, sairaus tai kuolema. Se mitä Clouzot meille lopulta paljastaa on "maalausta", toisin sanoen taulu, joka on olemassa ajassa ja jolla on kestonsa, elämänsä ja joskus – kuten elokuvan lopussa – kuolemansa.

- André Bazin ( Cashiers du Cinéma 60, Juin 1956; koko artikkelin suomennos SEA:n ja Filmihullun yhteisnumerossa 5 B/1972) ST, tekijätietoa päivitti AA 8.2.2001