Animoitu pörröavantgarde lapsille

Ikäraja: 
S
Kesto: 
97
Teemat: 
KOKO PERHEEN ELOKUVAT
Lisätieto: 
Esitetään elokuvat Inspirace (ohj. Karel Zeman, CS 1948, 12 min), Miten kasvaa isoksi (Kak stat bolshim, ohj. Vladimir Degtjarjov, SU 1967, 10 min), Lumiukko (Snehulák, ohj. Hermina Tyrlová, CS 1966, 10 min, Hiirten koulu (Mysie figle, ohj. Tadeus Wilkosz, PL 1959, 13 min), Jaakko ja robotti (Jaak ja robot, ohj. Heino Pars, EE/SU 1965, 13 min), Nalle ja jänö (Toptyzhka, ohj. Fjodor Hitruk, SU 1964, 10 min), Lähdemme etsimään aurinkoa (My za solnyshkom idjom, ohj. Vladimir Degtjarjov, SU 1958, 11 min), Pilkullinen pallo (Pirospöttyös labda, ohj. Tibor Csrmák, HU 1961, 9 min) ja Myyrä ja raketti (Krtek a raketa, CS 1965, 9 min) * yhteiskesto 97 min * omat pehmolelut ja pörröpuvut mukaan!
Hieman erilaista animaatiota itäisestä Euroopasta tarjoaa kansainvälisenä animaation päivänä järjestettävä Animoitu pörröavantgarde -lyhytelokuvanäytös, joka on toiveuusinta keväältä 2017. Nyt nähtävä näytös on erityisesti lapsille sopiva versio alun perin Sodankylän elokuvafestivaaleille kuratoidusta kokonaisuudesta. Vieraita kannustetaan tuomaan näytökseen omat pehmolelunsa tai pukeutumaan teeman mukaisesti. Vieraana on ohjelman kuraattori Jennifer Barker. Päivitys 23.10. Jennifer Barker ei valitettavasti pääse vieraaksi näytökseen.

”Esiin mars: lasiballerinat, kudotut lumiukot, plyysikissat, huopahiiret! Hurraa! Ja kaikki mitä upeimmissa väreissä!”, kuvailee elokuvakriitikko Olaf Möller ”Animaation pörröinen avantgarde” -näytöksen elokuvia.

Elokuvatutkija Jennifer Barkerin alun perin vuoden 2017 Sodankylän elokuvajuhlille kuratoima ohjelma nähtiin Orionissa 12.1.2017. Nyt esitämme ohjelmasta lapsiystävällisen version, jossa mm. Grigori Lomidzen juopotteleva Valle Laiskuri (Istorija Vlasa – lentjaja i lobotrjasa, 1959), on vaihdettu Tšekkoslovakialaiseen Myyrä-animaatioon. Lasten versio antoi sarjan kuratoineelle Bakerille mahdollisuuden saada mukaan niitä elokuvia, jotka jäivät alkuperäisen Animaation pörröinen avantgarde -ohjelman ulkopuolelle. Jennifer Baker avaa pörröavantgardenäytöksiään seuraavasti: ”Pörröisestä ja karvaisesta aina monitulkintaisiin ja sekaviin, nämä elokuvat edustavat esineiden metamorfista potentiaalia ilmentäviä aiheita ja tyylilajeja: narun, huovan, metallin, paperin, lasin ja tietenkin selluloidin.”

Ohjelmistossa keskitytään Keski- ja Itä-Euroopan animaatioon: aarteisiin Neuvostoliitosta, Tšekkoslovakiasta ja Puolan kansantasavallasta. Pääosin ohjelma koostuu stop motion -tekniikalla toteutetuista animaatioelokuvista. Barker on kiinnostunut materiaaleista, niiden ominaispiirteistä ja tekstuureista, ja jokaisessa stop motion -animaatiossa onkin käytössä eri materiaali: lasi animaatioaksiooma Karel Zemanin Inspiraatiossa (Inspirace, 1949), plyysi, lasihelyt ja pehmeä kangas vanhan maestron Vladimir Degtjarjovin elokuvassa Kak stat bolshim (Miten tulla isoksi, 1966), neule- tai virkkuulanka verrattoman Hermína Týrlován Lumiukossa (Snehulák, 1966), huopa huippukäsityöläisen Tadeusz Wilkoszin elokuvassa Hiirten koulu (Mysie figle, 1959) ja monikuvioiset kankaat Fjodor Hitrukin elokuvassa Nalle ja jänö (Toptyzhka, 1964) (Hitruk on Venäjällä maailmankuulu Nalle Puh -tulkinnastaan). Piirrosanimaatiota kokoelmassa edustaa Zdeněk Milerin Myyrä ja raketti (Krtek a raketa, 1965).

Jonkinasteinen vallankumous ja pienten puolustaminen ovat teemoja monissa elokuvassa, mutta isot aiheet esitetään pienten olioiden ja pienten maailmojen kautta. Olaf Möller kirjoittaa: ”Tottelemattoman mirrin tapaan mikään näistä elokuvista ei kerro tarinaa, joka olisi vallankumouksellinen sinänsä […] Hiirten koulu agitoi sisäisen solidaarisuuden ja ulkoisen valppauden puolesta (sitä, joka ei näe hiirulaisten muurinrakennusinnossa ennakkonäkyä tulevasta antifasistisesta suojamuurista, vaivaa historiasokeus; on luonnollisesti myös mahdollista kuvitella siinä tapoja, joilla Trump yrittää tehdä Meksiko-muuriaan houkuttelevaksi joillekin). (…) Inspiraatio puolestaan loihtii mielikuvituksen esiin: sadepisarassa näkyy kokonainen pieni maailma – maailma, jollaisia voisi olla myös elokuv[a]ssa Miten tulla isoksi […]. [T]ässä on kyse kohtuudesta, harkinnasta kouriintuntuvan ja haavoittuvaisen maailman edessä. Näiden elokuvien pienet maailmat on luotu käytetyistä materiaaleista valtavalla määrällä käsityötä, rakkautta yksityiskohtiin, taitoa ja mielikuvitusta – ne ovat haavoittuvaisia tiloja, joiden käsinkosketeltavuus nostaa tarinat ja faabelit kohotettuun todellisuuteen. Kaikessa tässä Barker on lähellä Noël Burchin tapaa lukea 1930-luvun ranskalaista elokuvaa, sen sodanjälkeistä ja sodanvastaista sadelaista samastumista heikompaan sekä kieltäytymistä kärsimyksen heroisoinnista. Myötätunto kauhun vallassa olevia huopahiiriä kohtaan, tietoisuus niiden haavoittuvuudesta (miten nopeasti tuollainen kangas repeytyykään) on, kiitos kankaan ja sen tekstuuriominaisuuksien luovan kohottamisen, voimakkaampi kuin vihollisen poissulkemisen tahto.”

– Katri Tenhola 23.10.2018 Olaf Möllerin ja Jennifer Barkerin tekstien pohjalta

 

”Tämä animaatiosarja ylistää materiaalista maailmaa ja arjen maisemissa piileviä mysteerejä. Sarjaan valittujen elokuvien johtavana periaatteena on sumea modernism – käsite, joka on otettu neuvostoanimaatiosta ja punottu kattamaan myös muita kansallisia traditioita ja moninaisia 2D-tyyleja. Pörröisestä ja karvaisesta aina monitulkintaisiin ja sekaviin, nämä elokuvat edustavat esineiden metamorfista potentiaalia ilmentäviä aiheita ja tyylilajeja: narun, huovan, metallin, paperin, lasin ja tietenkin selluloidin. Jokainen elokuva korostaa omalla tavallaan keskinaista riippuvuussuhdettamme luontoon ja sen pörröisiin olentoihin.

Sarjan avaa Karel Zemanin Innoitus (Inspirace, 1949). Se etsii maailman luonnosta eteerisiä kauneuden kuvia: tavallisesta sadepisarasta loytyy hauras uusiokäyttöön otettujen esineiden valtakunta sekä uneksija, jolla on päämäärä. Vladimir Degtjarjovin How to Grow Up (Kak stat bolšim, 1967) alkaa samanlaisella efektillä: vesivallin takana aukeaa oma pienen pieni maailmankaikkeus, ja katsoja astuu lapsuuden valtakuntaan sanalla “vauva” merkitystä ikkunasta. Tämä pehmeä ja kirkkaan juhlava maa on kotina kissanpennulle, joka on kyllästynyt siihen mitä on. Se haluaa kasvaa isommaksi, mutta joutuu huomaamaan että ulkona kasvava lumottu metsä johdattaa sen aina takaisin kotiin.

Hermina Tyrlovś, tšekkianimaation äiti, ilmentää pehmeää avantgardismia elokuvassa Lumiukko (Snehulák, 1966). Hän luo runoutta villalangan joustavalla olemuksella olentojen muuttaessa muotoaan ja sopeutuessa uusiin olosuhteisiin loytojen ja havaintojen maisemassa. Tadeus Wilkoszin Hiirten koulu (Mysie figle, 1959) jatkaa tätä hassunoikukasta juonnetta tarinalla hiiristä (tehty herkullisen maalaismaisesta huovasta), jotka kaipaavat elämältä hienostuneempia asioita. Kissan ja hiiren arkkityyppinen animoitu taistelu käydään vasten ekspressionistista taustaa, mikä vain vahvistaa sen tosiasian että nämä vuosisadan puolivalin jyrsijät ovat aitoja edelläkävijöitä.

Parhaiten rakastetusta venäläisestä Nalle Puh -versiostaan tunnettu Fjodor Hitrukin Nalle ja jänö (Toptyzhka, 1964) on varhaisempi versio pienestä karhusta, yhtä ystävällisestä mutta vielä paljon uteliaammasta. Yksinkertaisena mutta tyylikkäinä pala-animaationa toteutettu teos leikkii muodon pehmeydellä sen esittäessä talvikylmällä heräävää lämpöä.”

– Jennifer Barker, näytöksen kuraattori