Animoitu pörröavantgarde

Tekstitykset: 
tekstit ja e-tekstit suomeksi
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
91 min
Teemat: 
KOKO PERHEEN ELOKUVAT
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Innoitus (Inspirace, ohj. Karel Zeman, CS 1949, 11 min), Miten kasvaa isoksi (Kak stat bolshim, ohj. Vladimir Degtjarjov, SU 1967, 10 min), Lumiukko (Snehulák, ohj. Hermina Týrlová, CS 1966, 10 min), Hiirten koulu (Mysie figle, ohj. Tadeus Wilkosz, PL 1959, 13 min), Vaara! (Niebezpieczenstwo!, ohj. Jerzy Kotowski, PL 1963, 8 min), Tulilintu (Värvilind, ohj. Rein Raamat, SU 1974, 8 min), Nalle ja jänö (Toptyzhka, ohj. Fjodor Hitruk, SU 1964, 10 min), Valle laiskuri (Istorija Vlasa – lentjaja i lobotrjasa, ohj. Grigori Lomidze, SU 1959, 10 min), Forest This Flower Bloom (Kono hana so Saki Kuya mori, ohj. Tomoyasu Murata, JP 2014, 11 min) • vieraana Jennifer Barker
Persoonallisessa koosteessa johtolankana on sumea modernismi, ja elokuvat vaihtelevat pörröisistä sekä karvaisista monitulkintaisiin ja eriskummallisiin. Näytöksen alustaa sarjan alun perin Sodankylän elokuvajuhlille kuratoinut Jennifer Baker, ja katsojia kannustetaan tuomaan mukanaan näytökseen jotain pörröistä (ei kuitenkaan oikeita lemmikkieläimiä).

”Esiin mars: lasiballerinat, kudotut lumiukot, plyysikissat, huopahiiret! Hurraa! Ja kaikki mitä upeimmissa väreissä!”, kuvailee elokuvakriitikko Olaf Möller ”Animaation pörröinen avantgarde” -näytöksen elokuvia.

Elokuvatutkija Jennifer Barkerin alun perin vuoden 2017 Sodankylän elokuvajuhlille kuratoima ohjelma nähdään Orionissa kokonaisuudessaan – mukana on myös festivaalilta aika- ja materiaalisyistä ohjelmasta pois jäänyt Grigori Lomidzen Valle Laiskuri (Istorija Vlasa – lentjaja i lobotrjasa, 1959), joka on sovitus Vladimir Majakovskin samannimisestä runosta (1926/27). Sarjan kuratoinut Jennifer Baker avaa kokonaisuutta seuraavasti: ”Pörröisestä ja karvaisesta aina monitulkintaisiin ja sekaviin, nämä elokuvat edustavat esineiden metamorfista potentiaalia ilmentäviä aiheita ja tyylilajeja: narun, huovan, metallin, paperin, lasin ja tietenkin selluloidin.”

Ohjelmistossa keskitytään pääosin Keski- ja Itä-Euroopan animaatioon, aarteisiin Neuvostoliitosta, Tshekkoslovakiasta, Puolan kansantasavallasta ja (ainoana poikkeuksena) Japanista. Rein Raamatin piirrosmoritaattia Tulilintu (Värvilind, 1974) lukuun ottamatta ohjelma koostuu stop motion -elokuvista. Mikä onkin asiaankuuluvaa, sillä Barker on kiinnostunut materiaaleista, niiden ominaispiirteistä ja tekstuureista. Jokaisessa stop motion -animaatiossa on käytössä eri materiaali: lasi animaatioaksiooma Karel Zemanin Inspiraatiossa (Inspirace, 1949), plyysi, lasihelyt ja pehmeä kangas vanhan maestron Vladimir Degtjarjovin elokuvassa Kak stat bolshim ([Miten tulla isoksi], 1966), neule- tai virkkuulanka verrattoman Hermína Týrlován Lumiukossa (Snehulák, 1966), huopa huippukäsityöläisen Tadeusz Wilkoszin elokuvassa Hiirten koulu (Mysie figle, 1959), alumiini ja teräs ohjelman ainoassa todella järkyttävässä elokuvassa, lateraalisen ajattelun mestarin Jerzy Kotowskin elokuvassa Vaara! (Niebezpieczeństwo!, 1963), monikuvioiset kankaat Fjodor Hitrukin elokuvassa Nalle ja jänö (Toptyzhka, 1964) (Hitruk on Venäjällä maailmankuulu Nalle Puh -tulkinnastaan), ja monet materiaalit pörröisestä säikeiseeen Murata Tomoyasun elokuvassa Kono hana no saki kuya mori (2014).

Jonkinlainen vallankumous ja pienten puolella oleminen on teemana monessa elokuvassa, mutta aiheet ovat läsnä pienten olioiden ja pienten maailmojen kautta. Olaf Möller kirjoittaa: ”Tottelemattoman mirrin tapaan mikään näistä elokuvista ei kerro tarinaa, joka olisi vallankumouksellinen sinänsä – Vaara! ja Hiirten koulu kertovat peräti kansallisvaltiota rakentavia faabeleita. Vaara! ihmeellisine taistelukoneineen vaikuttaa Kuuban kriisin tuotteelta: sehän oli kylmän sodan ensimmäinen yhteenotto, jossa ydinsodan uhka oli massiivinen. Hiirten koulu taas agitoi sisäisen solidaarisuuden ja ulkoisen valppauden puolesta (sitä, joka ei näe hiirulaisten muurinrakennusinnossa ennakkonäkyä tulevasta antifasistisesta suojamuurista, vaivaa historiasokeus; on luonnollisesti myös mahdollista kuvitella siinä tapoja, joilla Trump yrittää tehdä Meksiko-muuriaan houkuttelevaksi joillekin). (…) Inspiraatio puolestaan loihtii mielikuvituksen esiin: sadepisarassa näkyy kokonainen pieni maailma – maailma, jollaisia voisi olla myös elokuvissa Miten tulla isoksi ja Vaara! Pieni ja haavoittuvainen on myös keskeisellä sijalla Barkerin näkemyksessä subversiivisuudesta, joskaan sitä ei tarvitse ajatella karkeasti ”pienen riippumattoman elokuvan” ja ”suuren studioleviatanin” vastakkainasetteluna – on kysymys enemmästä kuin uusbiedermeierilaisesta kammosta suuruutta kohtaan (jossa oma keskinkertaisuus kohotetaan hyveeksi), tässä on kyse kohtuudesta, harkinnasta kouriintuntuvan ja haavoittuvaisen maailman edessä. Näiden elokuvien pienet maailmat on luotu käytetyistä materiaaleista valtavalla määrällä käsityötä, rakkautta yksityiskohtiin, taitoa ja mielikuvitusta – ne ovat haavoittuvaisia tiloja, joiden käsinkosketeltavuus nostaa tarinat ja faabelit kohotettuun todellisuuteen. Kaikessa tässä Barker on lähellä Noël Burchin tapaa lukea 1930-luvun ranskalaista elokuvaa, sen sodanjälkeistä ja sodanvastaista sadelaista samastumista heikompaan, myös sen kieltäytymistä kärsimyksen heroisoinnista. Myötätunto kauhun vallassa olevia huopahiiriä kohtaan, tietoisuus niiden haavoittuvuudesta (miten nopeasti tuollainen kangas repeytyykään) on, kiitos kankaan ja sen tekstuuriominaisuuksien luovan kohottamisen, voimakkaampi kuin vihollisen poissulkemisen tahto.”

– Katri Tenhola 12.1.2017 Olaf Möllerin ja Jennifer Barkerin tekstien pohjalta

 

”Tämä animaatiosarja ylistää materiaalista maailmaa ja arjen maisemissa piileviä mysteerejä. Sarjaan valittujen elokuvien johtavana periaatteena on sumea modernismi – käsite, joka on otettu neuvostoanimaatiosta ja punottu kattamaan myös muita kansallisia traditioita ja moninaisia 2D-tyyleja. Pörröisestä ja karvaisesta aina monitulkintaisiin ja sekaviin, nämä elokuvat edustavat esineiden metamorfista potentiaalia ilmentäviä aiheita ja tyylilajeja: narun, huovan, metallin, paperin, lasin ja tietenkin selluloidin. Jokainen elokuva korostaa omalla tavallaan keskinaista riippuvuussuhdettamme luontoon ja sen pörröisiin olentoihin.

Sarjan avaa Karel Zemanin Innoitus (Inspirace, 1949). Se etsii maailman luonnosta eteerisiä kauneuden kuvia: tavallisesta sadepisarasta loytyy hauras uusiokäyttöön otettujen esineiden valtakunta sekä uneksija, jolla on päämäärä. Vladimir Degtjarjovin How to Grow Up (Kak stat bolšim, 1967) alkaa samanlaisella efektillä: vesivallin takana aukeaa oma pienen pieni maailmankaikkeus, ja katsoja astuu lapsuuden valtakuntaan sanalla “vauva” merkitystä ikkunasta. Tämä pehmeä ja kirkkaan juhlava maa on kotina kissanpennulle, joka on kyllästynyt siihen mitä on. Se haluaa kasvaa isommaksi, mutta joutuu huomaamaan että ulkona kasvava lumottu metsä johdattaa sen aina takaisin kotiin.

Hermina Tyrlovś, tšekkianimaation äiti, ilmentää pehmeää avantgardismia elokuvassa Lumiukko (Snehulák, 1966). Hän luo runoutta villalangan joustavalla olemuksella olentojen muuttaessa muotoaan ja sopeutuessa uusiin olosuhteisiin löytöjen ja havaintojen maisemassa. Tadeus Wilkoszin Hiirten koulu (Mysie figle, 1959) jatkaa tätä hassunoikukasta juonnetta tarinalla hiiristä (tehty herkullisen maalaismaisesta huovasta), jotka kaipaavat elämältä hienostuneempia asioita. Kissan ja hiiren arkkityyppinen animoitu taistelu käydään vasten ekspressionistista taustaa, mikä vain vahvistaa sen tosiasian että nämä vuosisadan puolivalin jyrsijät ovat aitoja edelläkävijöitä.

Jerzy Kotowskin Vaara! (Niebezpieczenstwo! 1963) viiltää auki sarjan loppuosan post-apokalyptisen kosmisen maiseman materiaalisen pehmeyden. Siat asuttavat metallieläimet, joiden ainoa tarkoitus on selviytyä. Näemme kanan ja munan eksistentiaalisen pattitilanteen, eikä edes kukon pyrstön parta veitsenterävä terä pysty keskeyttämään arkissa taivaalta laskeutuvan elämän jälleensyntymistä. Rein Raamatin Tulilintu (Värvilind, 1974), sarjan ainoa täsmällisesti kaksiulotteinen elokuva, tarjoaa niin ikään kauas luonnollisesta työnnetyn kuvitellun tulevaisuuden maailman. Silti sielläkin varit, muodot ja pinnat sinnittelevät. Tulilintu muuttaa suorakaiteiden mustavalkoisen selluloidimaailman soljuviksi viivoiksi ja anarkistisiksi persoonallisuuksiksi, joihin kuuluu ympäröivää maailmaa purkava musta kissa.

Parhaiten rakastetusta venäläisestä Nalle Puh -versiostaan tunnettu Fjodor Hitrukin Nalle ja jänö (Toptyzhka, 1964) on varhaisempi versio pienestä karhusta, yhtä ystävällisestä mutta vielä paljon uteliaammasta. Yksinkertaisena mutta tyylikkäinä pala-animaationa toteutettu teos leikkii muodon pehmeydellä sen esittäessä talvikylmällä heräävää lämpöä.

Kuten muutkin sarjan neuvostoelokuvat, Grigori Lomidzen Valle laiskuri (Istorija Vlasa – lentjaja i lobotrjasa, 1959) hyödyntää hurmaavaa tarinaa opettaakseen meitä elämään esimerkillistä elämää. Vladimir Majakovskin runoon pohjautuva elokuva kertoo Vlasista, laiskasta pojasta josta tulee juoppo joka lopuksi kuolee. Elokuva yhdistää nukketeatteria, varjokuvia, stop motion -animaatiotekniikkaa, konstruktivistista pala- ja piirrosanimaatiota, muuntuakseen lopussa dokumenttielokuvan tyylisiksi valokuviksi. Häkellyttävä nukketeatteri muodostaa kontŕastin valokuvien yhteiskunnalliselle realismille, esitellen huolimatta tarinan opetuksesta leikin tahtiin värähtelevän mielikuvituksellisen maailman.

Vaikka Tomoyasu Muratan Forest This Flower Bloom (Kono hana so Saki Kuya mori, 2014) onkin tämän sarjan outo lintu – sekä maantieteellisesti etta kronologisesti – se toimi kaiken inspiraationa. No-teatterinukke esittelee elokuvan ja esiintyy jälleen elokuvan keskivaiheilla menneisyyden kasin piirrettyna tarinankertojana. Elokuvan moninaiset pinnat, niin pörröiset kuin liukkaatkin, luovat epävarman sodan muuttaman tulevaisuuden, joka esitetään loistavasti sumean näyttämöllepanon kautta.”

– Jennifer Barker, sarjan kuraattori