Komsomol – sähköistämisen johtaja (1932)

KSE (Komsomol – shef elektrifikatsii)
Ohjaaja: 
Esfir Shub
Maa: 
Neuvostoliitto
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
vapautettu luokittelusta
Kesto: 
60 min
Teemat: 
DOKUMENTTIELOKUVAN HUIPUT: MONTAASIELOKUVAN ÄIDIT
Lisätieto: 
dokumenttielokuva
Varsin tuntematon helmi Komsomol – sähköistämisen johtaja (Komsomol – shef elektrifikatsii, 1932) on futuristinen hymni sähkölle ja Neuvostoliiton intomielisille rakentajille. Se on myös äänidokumentin varhainen virstanpylväs. Ohjaaja Esfir Shub taltioi työläisten kokouksen sataprosenttisella äänellä ja ennakoi kolme vuosikymmentä myöhemmin noussutta direct cinema -tyyliä.

Esfir Shub oli aikansa taitavin leikkaaja, Sergei Jutkevitshin sanoin "leikkauspöydän velho", jolta haki oppia useampikin montaasielokuvan suurmies, Eisensteinistä lähtien. Oman dokumenttituotantonsa aluksi Esfir Shub loi perustan kompilaatioelokuvan lajille. Hän leikkasi arkistomateriaalia käyttäen dokumenttielokuvat Romanovien dynastian tuho (1927), Suuri tie (1927), Nikolai II:n ja Leo Tolstoin Venäjä (1928, kadonnut) ja Tänään (1930). Komsomol – sähköistämisen johtaja oli Shubin ensimmäinen alkuperäiseen materiaaliin perustunut dokumentti ja samalla ensimmäinen äänielokuva. Se on kuitenkin luontevaa jatkoa aiemmalle tuotannolle siinä mielessä, että tyyliltään sekin on eräänlainen kollaasi, sarja vaikutelmia ja tunnelmia vuodelta 1932. Teema on futuristisesti sähkö, jota havainnoidaan eri ilmenemismuodoissaan. Elokuva alkaa "alkusoitolla", jossa pääosaan pääsee theremin, Neuvostoliitossa kehitetty sähköinen soitin. Tästä siirrytään seuramaan esimerkiksi puhelinkeskuksen, radioaseman ja sähkölampputehtaan arkea, ja lopulta päädytään uuden vesivoimalan avajaisiin Ukrainaan.

Shubin elokuva on kunnianhimoinen yritys tavoittaa puhtaan elokuvan keinoin ajankohdan, 1930-luvun alun, psykologinen muotokuva. Teollistamisen ja rakentamisen maailmaan liittyvät monet muutkin neuvostoliittolaisen äänielokuvan pioneeriteokset: Dziga Vertovin Entusiasmi (1931), Ermlerin ja Jutkevitshin Vastasuunnitelma (1932), Aleksandr Matsheretin Työt ja ihmiset (1932) ja Oleksandr Dovzhenkon Ivan (1932). Jälkimmäinen tapahtuu saman Dneproges-voimalaitoksen työmaalla, jonne Shub katsojansa johdattaa. Elettiin ensimmäistä viisivuotiskautta (1928–1932), joka myllersi neuvostoliittolaisen elämän. Maatalous kollektivoitiin ja maa teollistettiin kertarysäyksellä. Vaikka saavutukset olivat osittain näennäisiä ja seurauksiltaan traagisia, valtava optimismi valtasi laajat kansankerrokset. Neuvostomyytiksi muodostuivat Kommunistisen nuorisoliiton Komsomolin mobilisoimat entusiastit, jotka vaelsivat ahertamaan kaukaisille rakennustyömaille. Kulttuurin alueella tähän kohtaan osuvat 1920-luvun avantgarden viimeiset henkäykset ja myös äänielokuvan murros.

Shubin varsin huonosti tunnettu elokuva eroaa aikansa dokumentin valtavirrasta. Näihin aikoihin suosittiin julistavampaa agitprop-tyyliä. Äänikin otettiin neuvostoelokuvassa ensi kertaa käyttöön dokumenttielokuvien selostajaäänenä. Kuten Vertov Entusiasmissaan, Shub välttää selostajaäänen käyttöä. Elokuvassa on vain muutama selittävä väliteksti. Ääni on taltioitua teollisuusmelua, synkronista puheääntä ja musiikkia (Gavriil Popov). Shub taltioi Komsomolin kokouksia ja niissä pidettyjä palopuheita. Venäläiset kommentaattorit huomauttavat mielellään, että synkroniäänen käyttö ja liian selittelyn vältteleminen ennakoivat sodanjälkeistä direct cinema -tyyliä. Shub ei tietenkään tavoittanut myöhempien virkaveljien spontaania tyyliä. Siihen hänen käyttämänsä tekniikka ei antanut mahdollisuuksia. Äänityksen laatukin jättää lievästi sanoen toivomisen varaa. Siinä mielessä vertaus kuitenkin on pätevä, että kuten Leacockin, Pennebakerin, Maysles-veljesten ja muiden elokuvissa, Shubin teoksessa hapuilevat ilmaisuaan yhden ainutkertaisen historiallisen hetken ja sen eläneen nuorisopolven elämäntunnot.

– Lauri Piispa 23.1.2018