Short Cuts – oikopolkuja (1993)

Short Cuts
Ohjaaja: 
Robert Altman
Henkilöt: 
Andie MacDowell, Bruce Davison, Julianne Moore, Matthew Modine, Jack Lemmon
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
189 min
Teemat: 
ROBERT ALTMAN
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Raymond Carverin novelleista
Raymond Carverin novelleihin perustuva Short Cuts – oikopolkuja (1993) on Robert Altmanin mestariteoksia. Mahtava mosaiikkielokuva kertoo yhdeksän toisiinsa lomittuvaa tarinaa Los Angelesista, mukana henkilöitä television tähtijuontajasta uima-altaiden puhdistajaan. Näyttelijäntyö on innoittunutta, ja pienistä murtumista käynnistyy apokalyptinen tapahtumasarja.

"What counts? Love, death, dreams, ambition, growing up, coming to terms with your own and other people’s limitations." (Raymond Carver)

Raymond Carver (1938–1988) kuuluu kaikkien aikojen merkittävimpiin novellisteihin Yhdysvalloissa ja oli varteenotettava runoilijakin. Minimalistisen pelkistetyissä novelleissaan hän kuvasi USA:n luoteisosien (the Pacific Northwest), toisinaan myös keskilännen pienten teollisuuskaupunkien ja yksitoikkoisten lähiöiden työväenluokan (tai alemman keskiluokan) tavallisia ihmisiä, yleensä häviäjiä, luusereita, "sinikauluselämää", Amerikkalaisen Unelman kääntöpuolta. Niukalla, avoimella, säälimättömän rehellisellä tyylillään, sattumanvaraisen episodimaisin sävyin, korutonta mutta maagisen suggestiivista kieltä käyttäen hän lähestyi katkelmallisissa kertomuksissaan arkielämän koristuksia, perhe-elämän näkyviä tai salattuja kriisejä, alkoholismia, työttömyyttä. Hän pyrki tavoittamaan uhan tajun, runollisen intensiteetin välittämään liikuttavuuden ja menetyksen tuntoja. Toistetuimpia rinnastuskohteita ovat olleet Tshehov, Hemingway, Sherwood Anderson, Samuel Beckett sekä maalari Edward Hopper, joka hänkin taisi kuvata tietynlaista amerikkalaista yksinäisyyttä.

"Olemme ottaneet Carverin tekstin suhteen vapauksia: antaneet henkilöiden siirtyillä kertomuksesta toiseen, luoneet heidän välilleen uudenlaisia yhteyksiä, vaihtaneet jopa nimiäkin. (…) Filmi on rakennettu Rayn [Carverin] kirjojen pienistä katkelmista, joista muodostuu Rayn kirjailijanlaatua tyypillisimmin edustavia kohtausjaksoja ja henkilökuvia – uusia eikä kuitenkaan uusia. Se, että siirsimme näyttämön pohjoiselta Tyynenmerenrannikolta Etelä-Kaliforniaan, johtui siitä, että halusimme tapahtumapaikaksi esikaupunkiympäristön jossa henkilöt voivat törmätä toisiinsa uskottavasti mutta samalla ikään kuin sattumoisin. Ympäristönä on hohdoton osa Los Angelesia – Carverin maailmaa sekin – ei Hollywood eikä Beverly Hills, vaan Downey, Watts, Compton, Pomona, Glendale, tyypilliset amerikkalaislähiöt joiden nimet toistuvat radion liikenneraporteissa (…). Filmissä on kaksikymmentäkaksi pääosan esittäjää (…) jotka kaikki rikastuttivat kokonaisuutta siihen tuomillaan omilla, suorastaan yllättävillä piirteillä." (Robert Altmanin esipuheesta Carverin teokseen Oikopolkuja)

Laajentaessaan – ja yksinkertaistaessaan – Carverin novellien pohjalta Robert Altman ja taattu skenaristikumppani Frank Barhydt korostivat sattuman, satunnaisuuden, hyvän tai huonon onnen osuutta ihmiselämässä. Samalla Carverin avoimuus ja niukkuus muuntuivat jäykemmäksi yhdyskuvioksi. "Carver-keitossaan" Altman veti kirjailijan "likaista realismia" jonkin verran fantasiaan päin. Carverin lesken, runoilija Tess Gallagherin mukaan Altman improvisoi alkuperäismateriaalin pohjalta, jazz-muusikon tavoin. Carverin vaikutuksesta Altmanin tyyli muuttui ainakin paikoin poikkeuksellisen niukaksi tai riisutuksi, mikä näkyy varsinkin Paul Finniganin (Jack Lemmon) 9-minuuttisessa tunnustusmonologissa. Paul Finnigan on elokuvan lisäys novellista Pieni hyvä asia perittyyn juoneen.

Tess ja Zoe Trainer, äiti ja tytär, ovat Altmanin ja Barhydtin omia luomuksia vielä radikaalimmin, sillä heidän tarinansa on kokonaisuudessaan Carverista riippumaton. Tess Trainer on yökerhon blues-laulajatar, jonka puolisen tusinaa laulua säestää, sitoo tai katkoo elokuvan muita tarinoita, muodostaa eräänlaisen kuoroefektin, ironisen torch-song kommentaarin. Zoe Trainer on klassista musiikkia soittava sellisti, joka empatisoi yliherkästi ja altistuu kuoleman haulleen, toistaa isänsä kohtalon. Laulut tai jazz-kappaleet myötävaikuttavat olennaisella tavalla Altmanin polyfoniseen elokuvatyyliin, niinpä McCabe & Mrs. Miller, Pitkät jäähyväiset, Nashville, Short Cuts ja uutuus Kansas City (1996) kuuluvat ohjaajan persoonallisimpiin ja onnistuneimpiin saavutuksiin.

Monen toisiinsa kietoutuvan episodin Short CutsOikopolkuja on altmanilainen panoraama, jota loistokkaat näyttelijäsuoritukset pitävät vireänä. Carverin näyt 1960–80-luvuilta siirrettiin muunneltuina 1990-luvulle. Los Angelesin ränsistyvissä lähiöissä henkilöt kohosivat hieman ylemmäksi luokkarakenteen portailla: valkoiseen keskiluokkaan (palveluammatteihin tai akateemisten ammattien harjoittajiin, "professionaaleihin") – reunamilla, kuin piilotekstinä, tosin huomataan rotujännitteitä. Carverin novellien sisäinen aikaväli on vuosikymmenien mittainen, mutta Altmanin elokuva tapahtuu neljän vuorokauden aikana, Komeiksi kehyksiksi, samalla henkilöitä yhdistäviksi enemmän tai vähemmän muistettaviksi kokemuksiksi Altman pystytti apokalyptiset visiot. Alussa, yöllä helikopterit ruiskuttavat hyönteismyrkkyä Los Angelesiin, ihmisten kiusaksi. Lopussa äkillinen maanjäristys keskeyttää lyhyeksi ajaksi ihmisten toimet.

Altman omi Carverilta pääkohteikseen epäonnistuneet henkilösuhteet ja perhekriisit, välitilan, ylimenovaiheen tunnun. Alavirtana kumisee turhautunut seksuaalisuus, joka räjähtää väkivallaksi. "Filmissä henkilöt kertovat paljon tarinoita, pieniä juttuja omasta elämästään. Monet niistä ovat Carverin tarinoita tai Carverin tarinoiden mukaelmia tai juttuja, jotka ovat saaneet innoituksensa Carverin tarinoista, joten me olemme koko ajan pyrkineet pysymään niin lähellä hänen maailmaansa kuin filmissä sen yhteistyöluonne huomioon ottaen on mahdollista." (Robert Altman).

Joidenkin kriitikoiden mukaan Altmanin elokuvalla on saippuaoopperan rakenne. Asia lienee yhteydessä elokuvamediumin luontaiseen ulkoisuuteen, mikä jättää henkilöiden sisäisen elämän salaiseksi.

– Matti Salo 1996