Seminaari: Nainen neuvostoelokuvassa

Teemat: 
NAINEN NEUVOSTOELOKUVASSA
Lisätieto: 
Vapaa pääsy

Ohjelma lauantaina 9.12.2017

10.00 Tutkijat Mia Öhman ja Ira Österberg: seminaarin avaus

10.10 Dosentti Elina Kahla: Venäläinen naisihanne valkokankaalla

10.30 Tutkija Susan Ikonen: Stalinin ja suojasään välissä – 1950-luvun neuvostoelokuva kahden kulttuurin taitteessa

10.50 Elokuvanäytös: Ja tarina jatkui... (Neokontshennaja povest, 1955) • ohj. Friedrich Ermler • 96 min • suom. tekstit/svenska text

12.30 Tutkija Saara Ratilainen: Myöhäisneuvostoliittolainen nainen työn ja tabujen murroksessa

12.50 Tutkija Anastasia Khodyreva: Women made by Women: Women behind the Red and the New Russian screens

13.10 Keskustelua, vetäjänä Sanna Turoma

13.30 Tauko

14.00  Elokuvanäytös: Kummallinen nainen (Strannaja zhenshtshina, 1977) • ohj. Juli Raizman • 147 min • suom. tekstit (E) • ikäraja 7

Puhujat ja esityssarjan alustajat

Susan Ikonen on Helsingin yliopiston tutkija, joka valmistelee väitöskirjaa 1950-luvun neuvostokulttuurista.

Elina Kahla on Venäjän kulttuurihistorian dosentti ja Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin yhteyspäällikkö.

Anastasia Khodyreva on Turun yliopiston tutkija, joka valmistelee väitöskirjaa naiseuden representaatioista venäläisessä nykyelokuvassa.

Lauri Piispa on venäläiseen elokuvaan erikoistunut kulttuurihistorioitsija ja elokuvatutkija.

Saara Ratilainen on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin post doc -tutkija, joka tarkastelee työssään digitaalista mediaa ja venäläistä nykykulttuuria.

Sanna Turoma on venäläisen kulttuurin dosentti ja toimii akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.

Mia Öhman on Helsingin yliopiston tutkija, joka valmistelee väitöskirjaa Suomen ja Neuvostoliiton välisistä elokuvasuhteista.

Ira Österberg on Helsingin yliopiston tutkija, joka valmistelee väitöskirjaa rock-musiikista venäläisessä elokuvassa.

Ja tarina jatkui...

Neuvostoliitto 1955. Tuotantoyhtiö: Lenfilm. Ohjaus: Friedrich Ermler. Käsikirjoitus: Konstantin Isajev. Kuvaus: Anatoli Nazarov. Lavastus: Isaak Kaplan ja Bella Manevitsh. Musiikki: Gavriil Popov. Leikkaus: E. Mahankova. Pääosissa: Elina Bystritskaja (Jelizaveta Maksimovna); Sergei Bondartshuk (Juri Jershov); Jevgeni Samoilov (Aganin); Sofija Giatsintova (Anna Konstantinovna); Jevgeni Lebedev (aluekomitean siht.). Helsingin ensiesitys: 24.08.1956 (Capitol). Televisioesitys: 10.03.1960 (TV1). Maahantuoja: Kosmos-Filmi Oy. VET 44299 – S – 2640 m / 97 min

Friedrich Ermler (1898–1967) aloitti ohjaajanuransa 1920-luvun mykkäelokuvilla, ja hänen ja Eduard Iogansonin ohjaama Katkan valkoiset omenat (1926) saavutti mainetta myös Neuvostoliiton ulkopuolella. Stalinin aikana Lenfilmin vaikuttaja ja vannoutunut kommunisti Ermler osallistui täysin rinnoin johtajan ja neuvostojärjestelmän ylistämiseen ansaiten kaikkiaan neljä Stalin-palkintoa. Yhden niistä hän sai ohjauksestaan Suuri kansalainen (1939), jota on pidetty vuosien 1937–1938 suuren terrorin oikeuttavana propagandaelokuvana. Niin ikään Stalin-palkinnon saaneiden sotaelokuvien (naispartisaanista kertova Hän puolustaa isänmaataan, 1943, ja Stalingradin taistelua kuvaava Ratkaiseva hetki, 1944) sekä neuvostotieteen ylivoimaisuutta korostavan Suuren voiman (1949) jälkeen Ermler ohjasi monien yllätykseksi Konstantin Isajevin käsikirjoittaman rakkauselokuvan …Ja tarina jatkui, joka osaltaan oli muuttamassa neuvostoelokuvan painopistettä suuresta sankarillisuudesta näennäisesti pienempään ja ennen muuta humanistisempaan suuntaan. Elokuvan keskiössä ovat "epäsankarilliset”, tavalliset ihmiset, joiden jokapäiväistä ja arkista elämää elokuva seuraa.

Kolmiodraaman pääosassa on Jelizaveta Maksimovna, potilaistaan aidosti välittävä piirilääkäri ja puolueen aluekomitean jäsen – itsenäinen, työlleen omistautunut ja sitä rakastava uranainen. Häntä piirittää kukkasin ja kosinnoin lääkärikollega, neurologi Aganin. Kolmiodraaman kolmas osapuoli on molempien lääkärien potilas, laivanrakennusinsinööri Jershov, joka on halvaantunut työtapaturman seurauksena. Jelizaveta Maksimovnan ja Aganinin arvot ja maailmankuvat törmäävät potilaan tilaa ja hoitoa arvioidessa. Koska kyse on "merkittävästä henkilöstä", ei Aganin halua ottaa pienintäkään riskiä hoidon suhteen, sillä lääkäri joutuisi vastuuseen, mikäli potilaan tila huononisi. Potilaan tulee alistua ja levätä. Jelizaveta Maksimovna sen sijaan tunnistaa Jershovin eteenpäinpyrkivän ja voimakastahtoisen luonteen, joka ei suostu hyväksymään tilannetta saati lepäämään laakereilla, ja vaatii tätä työskentelemään ja toteuttamaan itseään. Piirilääkärin ja potilaan välille syntyy luottamuksellinen, rakkaudeksi kasvava suhde, jonka tiellä kuitenkin ovat Aganin ja Jershovin äiti – sekä Jershovin fyysinen vamma. 

Jelizaveta Maksimovnan rooli saattoi Elina Bystritskajan (1928-) laajan yleisön tietoisuuteen, ja tarinan mukaan kirjailija Mihail Sholohov valitsi hänet omakätisesti rooliin, josta näyttelijätär kaikkein parhaiten tunnetaan: Aksinjaksi Mihail Gerasimovin filmatisointiin Sholohovin romaanista Hiljaa virtaa Don (1957). Elokuvia hylkäämättä Bystritskaja teki kuitenkin pääuransa Moskovan Pienessä teatterissa. Jershovin roolin tulkinnut Sergei Bondartshuk (1920-1994) aloitti ohjaajanuransa niin ikään Sholohov-filmatisoinnilla Ihmisen kohtalo (1959). Parhaiten Bondartshuk tunnetaan Oscar-palkitun ja yhtenä elokuvahistorian kalleimpana tuotantona pidetyn Sodan ja rauhan (1966) ohjaajana sekä Pierre Bezuhovin roolistaan.

…Ja tarina jatkui kuvaa kuin varkain neuvostoyhteiskunnan modernisoitumista ja keskiluokkaistumista. Sankareina eivät ole enää työläiset tai yli-inhimilliset sankarit, vaan korkean koulutuksen saaneet ja omassa elämässään taistelunsa käyvät asiantuntija-ammatin edustajat, insinöörit ja lääkärit (molemmissa kummankin sukupuolen edustajia). Kuuluminen intelligentsijaan ei kuitenkaan takaa sivistyneisyyttä; elokuvassa on vahvasti mukana 1930-luvulla lanseerattu elementti kul’turnost’, joka oli osa Stalinin ajan neuvostolaista sivistystehtävää ja joka merkitsi korkeakulttuurin harrastamista. Elokuvan konserttikohtaus on alleviivaava: sankarittaren öykkäröivä kosija ei arvosta Tshaikovskia vaan kuorsaa kesken esityksen, kun taas sänkyynsä kahlittu insinööri kuuntelee tunteella eläytyen konsertin radiolähetystä. Ja tarina jatkui… onkin monella tapaa murroskauden elokuva: se yhtäältä kuvaa, toisaalta itse todentaa siirtymää Stalinin ajasta kohti uutta, vielä tuntematonta. Vanhojen stereotypioiden ja arkkityyppien (Jelizaveta Maksimovna paitsi yhteiskunnallisena toimijana myös äitihahmona) ohella siinä on myös varhaisen suojasääkauden kulttuurille keskeisiä elementtejä. Esimerkiksi vaikeneminen päähenkilöiden taustoista heijastaa koko 1950-luvun puolivälin neuvostoyhteiskunnan ilmapiiriä: lähimenneisyydestä ei sovi (vielä) puhua, mutta muutos on välttämätön – ja tärkeintä on suunta eteenpäin. Molemmat päähenkilöt, samoin kuin koko neuvostokansa, tahtovat pois menneisyydestä, kohti uutta. Jershovin fyysinen tila symboloi vahvasti Stalinin ajan yhteiskunnan halvaantuneisuutta, mutta miten tarina lopulta jatkuu…? Viitettä elokuvan loppuratkaisusta tarjoaa kevään symboliikka uutta luovana vuodenaikana: suojasää, joka antoi nimensä kokonaiselle poliittis-kulttuuriselle aikakaudelle.

Elokuvan keskeinen arvo löytyy yksilön sisäisen maailman tuomisesta esille sekä arkielämän kuvauksen että yksilöpsykologian ja henkilökohtaisten, yksityisten tunteiden kautta. Yhteiskunnallisen, jopa poliittisen, sävyn yksilön toiminta saa elokuvan humanistisen eetoksen kautta: neuvostoihmisen moraalin pohjana on huomioonottava, hyvä ja jalo suhtautuminen kanssaihmisiin. Tämä eetos ja humanismi edeltää 60-lukulaista ideaalia "ihmiskasvoisesta sosialismista". Aikalaiskriitikot tosin moittivat elokuvaa liiallisesta dramatisoinnista ja pateettisuudesta, ja onkin esitetty, että Ermlerin – poliittisten elokuvien mestarin – pyrkimys yhdistää intiimit tunteet kansalaisvelvollisuuksiin, rakkauden näkeminen osana ihmisen yhteiskunnallista olemusta, ei aivan toteutunut. Elokuva kuitenkin onnistui puhuttelemaan aikalaiskatsojiaan. Siitä tuli suunnaton menestys Neuvostoliitossa, ja Elina Bystritskaja valittiin vuonna 1955 Sovetskaja kul’tura -lehden äänestyksessä vuoden parhaimmaksi naisnäyttelijäksi. Elokuvaa kierrätettiin ahkerasti myös lännessä neuvostoelokuvien viikoilla sekä filmivaihto-ohjelmien puitteissa.  

– Susan Ikonen 30.11.2017

Kummallinen nainen

Neuvostoliitto 1977. Tuotantoyhtiö: Mosfilm Tuottaja: Vladimir Tseitlin Ohjaus: Juli Raizman Käsikirjoitus: Jevgeni Gabrilovitsh ja Juli Raizman Kuvaus: Naum Ardashnikov Lavastus: Gennadi Mjasnikov Puvut: V. Romanova Musiikki: Roman Ledenjov Leikkaus: K. Moskvina Rooleissa: Irina Kuptshenko, Juri Podsolonko, Vasili Lanovoi, Oleg Vavilov, Antonina Bogdanova, Svetlana Korkoshko, Tatjana Govorova, Valeri Todorovski, Vera Enjutina, Juri Mazhuga Helsingin ensiesitys: 9.12.2017 Orion – maahantuoja: Kosmos-Filmi –147 min.

Juli Raizman (1903–1994) teki elokuvia 1920-luvulta lähtien. Takuuvarman ohjaajan työt tarkastelevat maailman menoa yksityisestä näkökulmasta, hieman sivussa valtavirrasta. Uran alkupään saavutuksia ovat Pakkotyö / Kuritushuone (1928), Lentäjät (1935), vallankumouksen 20-vuotiselokuva Viimeinen yö (1937), sotaan sijoittuva Mashenka (1942), sekä sotadokumentit Läpimurto Kannaksella (1944) ja Berliinin viimeiset hetket (1945). Viimeistään klassikko Aamunkoitteessa (1957) teki Raizmanista yhden neuvostoelokuvan arvostetuimmista ja palkituimmista mestareista. Hän toimi myös VGIK:in henkilöohjauksen opettajana ja johti 1960-luvun puolivälistä Mosfilmin kolmatta tuotantoryhmää, ensin yhdessä Mihail Rommin (1901–1971) kanssa. Kummallinen nainen aloitti uuden kauden yli 70-vuotiaan Raizmanin uralla. Samalla se oli seitsemäs ja viimeinen yhteistyö lapsuusaikaisen koulukaverin, käsikirjoittajalegenda Jevgeni Gabrilovitshin (1899–1993) kanssa. Kolme elokuvaa Raizmanille kuvannut Naum Ardashnikov (1931–2012) on muistellut, että työskentely Raizmanin ja Gabrilovitshin kanssa oli yhtä juhlaa ja tuntui täysin luontevalta, eikä kymmenien vuosien ikäero tullut edes mieleen.

Kummallisen naisen päähenkilö Jevgenija (Zhenja) on kolmikymppinen juristi. Hänen miehensä työskentelee valtion ulkomaankaupassa ja rakastaja on sähkötekniikan tutkija. Henkilöt ovat neuvostoyhteiskunnan etuoikeutettua eliittiä, jonka elämä on materiaalisesti turvattua. Pian rivien välistä alkaa erottua syitä Jevgenijan turhautuneisuudelle. Irtiotto 1970-luvun puolivälin tunnelmaa huokuvassa Itä-Berliinissä on vasta alkua – elokuva on koukeroinen tarina siitä hämmennyksestä ja avuttomuudesta, jota omaan elämäänsä tyytyväiset tai tyytyneet ihmiset Jevgenijan ympärillä tuntevat, kun vaimo/ miniä/ äiti/ ystävätär/ työtoveri/ rakastajatar/ sisko/ tytär äkkiä riuhtaisee itsensä vapaaksi ja alkaa etsiä todellista rakkautta ja todellista paikkaansa elämässä. Tarinan taustalla lymyilee Anna Karenina. Käsikirjoituksen alkusivulla määritellään, että ”elokuva käsittelee yhtä aikamme ihmisten suurimmista ongelmista – henkisyyden hyväksymistä osaksi elämää”. Elokuva oli laajassa levityksessä ja otettiin vastaan ristiriitaisesti. Keskustelua herättivät henkilöiden motiivit ja se, onko kuva yhteiskunnasta tosi ja ajanmukainen.

Ardashnikov pitää Kummallista naista parhaana työnään. Oman esitteensä ansaitsisi se, miten kuvaukset toteutettiin: kiskoilla rullaava, kraanan päässä liikuteltava kamera taltioi näyttelijöiden ennakolta harjoitellut, mutta liikeradoiltaan yllättävät suoritukset ja äänet piti Raizmanin tyyliin saada purkkiin samalla kertaa. Erikoinen ratkaisu oli myös kuvata sisätiloissa neuvostovalmisteiselle Svema-värifilmille, laadulle joka oli tarkoitettu ulkokuvauksiin, ja käyttää valaistuksessa sinisiä filttereitä oikean värilämpötilan saavuttamiseksi. Amerikkalainen paikalla käväissyt kuvausryhmä päätteli, että tekeillä on kauhuelokuva. Lopputulos oli kuitenkin sitä, mitä toivottiinkin. Läntistä Kodakia kaikki neuvostokuvaajat ja -ohjaajat olisivat käyttäneet mieluiten, mutta tässäkään tapauksessa saatavissa ollut määrä ei olisi yksinkertaisesti riittänyt – jokaisesta kohtauksesta kun kuvattiin Raizmanin metodilla useita ottoja.

Raizmanin elokuvissa pääpaino on näyttelijöiden ilmaisussa, ja koekuvauksissa kävi uskomaton määrä ehdokkaita. Oikean elämän aviopari Irina Kuptshenko (Jevgenija) ja Vasili Lanovoi (rakastaja Andrianov) olivat jo valmiiksi elokuvan raskassarjalaisia. Teatterin lavalta löytyivät Jevgenijan mieheksi Juri Podsolonko ja nuoreksi Jura Agapoviksi edellisenä roolinaan Muskettisotureiden d´Artagnania esittänyt Oleg Vavilov. Elokuva on Raizmanin mukaan todellisuudesta kertova tarina, jossa henkilöt toimivat kuin kaikki tapahtuisi oikeassa elämässä. Kuvista on usein mahdotonta erottaa, onko kohtaus kuvattu autenttisessa ympäristössä vai studiolla. Kummallisessa naisessa pitkä kohtaus rautatieaseman hallissa on lavastettu studioon, samoin pikkukaupungin katunäkymä. Viimeinen, myös asemalla tapahtuva talvinen kohtaus taltioitiin keskellä kuuminta heinäkuuta. Raizmanin isä oli tunnettu räätäli ja äiti teatterin pukusuunnittelija, ja elokuvissaan ohjaaja kiinnitti erittäin paljon huomiota vaatetukseen. Kerrotaan, että Mosfilmin puvustaja pakeni kerran ateljeen ikkunasta, kun Raizmanin tilaama työ oli vielä kesken maestron saapuessa sitä katsomaan. Kummallisen naisen teini-ikäistä poikaa esittää Valeri Todorovski, joka tunnetaan Suomessakin 1960-luvun alun elokuvamaailmaan sijoittuvasta tv-sarjastaan Suojasää (Ottepel, 2013).

Käydessään Suomessa vuonna 1978 elokuva-arkiston vieraana Raizman hämmästytti toimittajat pirteydellään. Uran kruunuksi syntyikin vielä kaksi myöhäistä mestariteosta, politrukin eläköitymisestä kertova Yksityiselämä (1982) ja Toiveiden aika (1984), kitkerä kuvaus siitä, millainen on Aamunkoitteessa-elokuvan alkukommunistin ihanteista luopunut jälkeläinen. Vuonna 1987 Raizman palkittiin elämäntyöstään Nika-palkinnolla.

– Mia Öhman 12.11.2017