Peukalo-Liisa (1994)

Thumbelina/Tummelisa
Ohjaaja: 
Gary Goldman, Don Bluth
Maa: 
USA/Irlanti
Tekstitykset: 
puhumme suomea
Ikäraja: 
S
Kesto: 
86 min
Teemat: 
DON BLUTH
LASTEN LEFFASUNNUNTAIT
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Animaatio H. C. Andersenin sadusta
Bluth ei suostunut työstämään jatko-osia menestyksilleen ja irtautui yhteistyöstä Spielbergin kanssa. Seuraavina vuosina hän teki sarjan heikommin vastaanotettuja elokuvia, joiden parhaimmistoa edustaa Hans Christian Andersenin klassikkosatuun pohjautuva Peukalo-Liisa (1994).

Disney-studion viitisentoista vuotta sitten jättänyt Don Bluth on ehtinyt tehdä jo lukuisia animaatioita omaan laskuunsa. Näistä kuuluisin lienee Fievel matkalla Amerikkaan (An American Tail, 1986). Kaikki hänen elokuvansa eivät ole olleet kultakaivoksia eikä Don Bluth-tuotannosta ole tullut samanlaista tavaramerkkiä kuin Disneystä. Bluth on kuitenkin pitänyt omintakeisen linjansa ja säilynyt ainoana selkeänä vastapoolina Disneyn muuten lähes monopolin lailla hallitsemalla alalla. Bluthin uusin, H.C. Andersenin kuuluisaan satuun pohjautuva Peukalo-Liisa, on romanttinen ja kaunis animaatioelokuva.

Peukalo-Liisa on kertomus pienenpienestä tytöstä, joka saa paljon rakkautta äidiltään ja lemmikkikoiraltaan. Käärme luikertelee paratiisiin Liisan ollessa murrosiässä: tyttö huomaa olevansa ainoa peukalonkokoinen ja alkaa epäillä joutuvansa elämään lopun ikäänsä vailla heteroseksuaalista rakkautta. Liisan satukirja kertoo kuitenkin keijuista, eikä aikaakaan kun keijuprinssi saapuukin ikkunan taakse kolkuttelemaan. Samaa kaliiberia olevat nuoret rakastuvat, totta kai, mutta yhtäkkiä ilmaantuu myös monta kilpakosijaa: niin sammakko, muurahainen kuin myyräkin ovat kiinnostuneet pikku-Liisasta. Yhtenä pulmana on vielä uran ja avioliiton välinen ristiriita: valitako viihdeartistin ammatti vai ryhtyäkö päätoimiseksi pyykkäriksi? Tai olisivatko nuo tehtävät sittenkin yhteen sovitettavissa? Aikuistuminen ei totta vie ole helppoa, olit sitten peukalonkokoinen tai et.

Oikeastaan on aika hämmentävää, kuinka suuri osa menestyneistä animaatioista käsittelee aikuistumista, puolison valintaa ja avioliittoa. Viime vuosien suosikeista jokaisessa – Aladdin, Ferngully - viimeinen sademetsä, Kaunotar ja hirviö sekä Pieni merenneito – ne ovat olleet keskeisiä teemoja. Animaatioiden peruskatsojakunta lienee 4 - 10 -vuotiaissa. On selvää, että tarjonta säätelee valintoja aina ja aivan erityisesti piirrettyjen elokuvien kohdalla – kun tuotteita on vähän markkinoilla, ei nirsoiluun ole varaa. Silti edellä mainittujen kysymysten täytyy koskettaa myös hyvin pieniä katsojia, muutoin ei elokuvien suosiota pysty selittämään.

Disney-elokuvissa musiikilla on usein hyvin keskeinen osuus. Aivan erityisen paljon soitto- ja laulunumeroita oli muun muassa Viidakkokirjassa ja Aristokateissa. Peukalo-Liisassa ollaan menty vielä astetta pidemmälle – elokuvaa voi hyvällä syyllä kutsua piirrosmusikaaliksi. Tyyliä on ammennettu molemmista musikaalin perinteistä – yhtäältä musiikkinumerot ovat estradiesiintymistä, toisaalta taas henkilöhahmot yksinkertaisesti musisoivat tunteensa julki; laulusta ja soitosta tulee näiden sisäistä ääntä. Valitulla tekniikalla pyritään ilmeisesti osaltaan rajoittamaan puheosuuksia ja säilyttämään näin lapsikatsojan mielenkiinto, mutta ratkaisu ei ehkä ole täysin onnistunut. Välistä musiikkijaksot ovat niin pitkiä sekä laulut sanoituksiltaan ja sävelkuluiltaan niin monimutkaisia, että tämä itsessään saattaa herpaannuttaa pienimpien katsojien kiinnittymistä tarinaan.

Don Bluthia ei voi syyttää plagioinnista – hän tekee hauskalla tavalla omintakeisia animaatioita. Värityksessä ei pyritä todenmukaisuuteen, vaan raikkailla pastellisävyillä luodaan voimakkaita kontrasteja. Ruudut on piirretty täyteen esineistöä ja eläimistöä. Tarinasta, jonka motoksi nousee "kuuntele sydämesi ääntä", on karsittu turhat raakuudet, esimerkiksi elokuvan ainoa tappelukohtaus on toteutettu hyvin hienovaraisesti. Näin elokuvaa uskaltaa suositella myös nuorimmille ja aremmille lapsille, toisin kuin usein melko pelottavia Disney-tarinoita. Ainoana puutteena on mainittava, ettei henkilökuvaukseen ole saatu samaa luonnollisuutta ja kauneutta kuin Disneyllä, esimerkiksi Liisan ja keijukaisten suun liikkeet ovat luonnottomia. [– –]

- Matti Salakka (Peili 3/1994) KL 6.9.2001