Sing-along: West Side Story (1961)

Ohjaaja: 
Robert Wise, Jerome Robbins
Henkilöt: 
Natalie Wood, Richard Beymer, George Chakiris, Rita Moreno, Russ Tamblyn
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Ernest Lehman • musiikki Leonard Bernstein • koreografia Jerome Robbins
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
sing-along-tekstitys englanniksi
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
151 min
Teemat: 
RAKKAUS
SING-ALONG!
Kopiotieto: 
2K DCP
Lisätieto: 
sing-along-näytös • Huom! Elokuvassa ei ole suomenkielistä tekstitystä • liput 8 / 6 € myynnissä 19.12 alkaen
Vuonna 1961 ensi-iltansa saanut musikaali on New York Cityn West Sidelle sijoittuva Romeo ja Julia -sovitus jengivihan väliin joutuvista rakastavaisista, puertoricolaistaustaisesta Mariasta (Natalie Wood) ja valkoisesta Tonysta (Richard Beymer). Broadway-hitin sovittivat kankaalle ohjaaja Robert Wise ja koreografi Jerome Robbins, jonka vauhdikkaat tanssinumerot sähköistävät tarinan. Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin unohtumattomiin lauluihin kuuluvat mm. America, Maria, Gee, Officer Krupke, Tonight ja Somewhere.

West Side Story sai ensi-iltansa New Yorkin Winter Garden Theatressa 26. syyskuuta 1957 ja koki ennennäkemättömän menestyksen: 734 esitystä samassa teatterissa peräjälkeen, ja suosio on jatkunut myös kansainvälisellä tasolla näihin päiviin asti. Menestyksen takana olivat ohjaaja-koreografi Jerome Robbins sekä säveltäjä Leonard Bernstein, joka yhdessä Arthur Laurentsin kanssa vastasi myös libretosta. Kun Robert Wise ryhtyi tekemään aiheesta elokuvaa, hän halusi Robbinsin kanssaohjaajakseen: yhteistyö ei kuitenkaan toiminut ja Robbins jätti produktion ehdittyään ohjata vasta neljä tanssinumeroa. Yhtä kaikki Ernest Lehmanin käsikirjoitus noudattelee varsin tarkkaan alkuperäisnäytelmää ja Robbinsin henkeä ei ole hukattu, vaikka elokuvaa onkin saatettu luonnehtia "tyylin voitoksi substanssista". West Side Story oli menestys myös elokuvana ja voitti kymmenen Oscaria, mm. vuoden parhaan elokuvan palkinnon.

Robbinsin koreografia näyttää edelleen elokuvan suurimmalta valttikortilta. Hänen tanssinsa ovat yhdistelmä balettia, akrobatiaa ja jazzia, ja hän pyrki käyttämään valkokankaan mahdollisuuksia täysin mitoin luodakseen vielä spektakuläärisempiä tansseja kuin näyttämöllä. Tulos on huippuluokkaa niissä neljässä numerossa (prologi, "I Feel Pretty", "America", "Cool"), jotka hän henkilökohtaisesti ehti ohjata. Samalle tasolle eivät yltäneet eräät muut jaksot, kuten rakkauskohtaukset Natalie Woodin ja Richard Beymerin välillä, jotka molemmat ovat väärissä osissa. Wood oli hieno näyttelijätär, mutta hänellä on vaikeuksia pitää aksenttiaan; Beymerillä taas riitti ulkonäköä, mutta hänessä ei ole tarpeeksi karismaa käydäkseen kovisjengin johtajasta.

Ohi näyttelijävalintojen (Wood ja Beymer eivät myöskään laula omilla äänillään) ja keskinkertaisen dialogin West Side Story ei puhtaasti teknisenä suorituksena jätä toivomisen varaa. Visuaalisesti se on joka tapauksessa jännittävä ja hurmaava kokemus. Sykettä, rytmiä ja hurmaa luo ennen muuta suvereeni leikkaus, joka pystyy välittämään tanssin ja tunteet sekä tunnelmien vaihtelun aivan eri vauhdilla ja teholla kuin näyttämöllä. Elokuvan suurin särö lieneekin sen kahden ohjaajan ja heidän edustamiensa linjojen välillä, realismin ja baletin, kuvatun sosiaalisen todellisuuden (rasismin ja jengisotien New York) ja romanttisen show'n välillä, jotka eivät hitsaudu ehjäksi kokonaisuudeksi.

Eri lähteiden mukaan ST