Elefanttimies (1980)

The Elephant Man/Elefantmannen
Ohjaaja: 
David Lynch
Henkilöt: 
Anthony Hopkins, John Hurt, Anne Bancroft, John Gielgud
Lisähenkilöt: 
kuvaus Freddie Francis
Maa: 
GB/USA
Tekstitykset: 
norsk tekst
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
125 min
Teemat: 
DAVID LYNCH
Kopiotieto: 
35 mm
Mel Brooksin tuottama Elefanttimies (1980) oli suuren budjetin elokuva, pääosissa John Hurt ja Anthony Hopkins. Konventionaalista kerrontaa tehostivat goottifantasia, painajaismaiset jaksot ja groteskit teemat. Vakavasti sairas John Merrick elää suurimman osan elämästään sirkuksen friikkishown tähtenä, kunnes Lontoon seurapiirit löytävät hänet. Lynch tutkii koskettavasti ihmisyyden raadollista puolta ja humaaneja arvoja.

Yhdeksän vuotta sen jälkeen kun Ashley Montagu julkaisi teoksensa John Merrickistä, "elefanttimiehestä", hänen kärsimystiensä ollut aiheena kahdessa kirjassa ja ainakin seitsemässä näytelmässä, Leslie Fiedlerin Freaks-teoksessa sekä elokuvassa. Merrickin kohtalossa on modernin myytin resonanssia - Jobin kirja yhdistyy Kaspar Hauserin tarinaan kafkamaiseksi versioksi kaunottaresta ja hirviöstä. Merrick sairasti ihotautia nimeltä multippelineurofibromatoosi, jota pidetään yhä parantumattomana ja selittämättömänä. Merrickin epämuodostuneisuus oli niin hirvittävää, ettei hän voinut kävellä kadulla aiheuttamatta sekasortoa. Ihmiset pyörtyivät hänen seurassaan. Hänen päässään oli kauhistuttavia paiseita, jotka peittivät toisen silmän ja väänsivät hänen ylähuulensa ylösalaisin, hänen ruumiissaan oli sienimäisiä sierettyneitä lihapaakkuja, ja hänen oikea kätensä oli ylipitkä, hyödytön käpälä. Kirurgi Frederick Treves löysi Merrickin Lontoon East Endin tivolista pitäen tätä aluksi imbesillinä, mutta vähitellen tämän älykkyys ja herkkyys tuli ilmi - mikä tietenkin vain lisäsi hänen kohtalonsa kammottavuutta. Hän eli viktoriaanisen Lontoon seurapiirilemmikkinä kunnes kuoli 29-vuotiaana 1890.

Näytelmätulkinnan menestyksestä huolimatta Elefanttimies oli silti rohkea hanke elokuvattavaksi. Herättämiensä suurten odotusten takia elokuvan epäonnistuminen on sitäkin harmittavampaa. Sen ainoita kestäviä elementtejä ovat John Hurtin osasuoritus Merrickinä (rooli, jonka vuoksi Lon Chaney olisi antanut henkensä) ja Freddie Francisin mustavalkoinen Panavision-kuvaus. Muuten elokuva horjahtelee Frankensteinin hirviön tavoin Kesyttömän kuulauden ja Oopperan kummituksen deliriumin välimaastossa. Hurtin hirviönaamarin valmistus vaati kuulemma puolen päivän uurastuksen; siitä muut esiintyjät näyttävät äityneen yksiulotteiseen ylinäyttelemiseen. DeVoren ja Bergrenin tympeä käsikirjoitus ja Lynchin pureva ohjaustyö käyvät keskenään sekavaa kaksintaistelua, jossa jälkimmäinen saavuttaa Pyrrhoksen voiton.

Yrittäessään kulkea kahteen suuntaan samanaikaisesti Elefanttimies romahtaa lopulta kasaan. Pohjustaessaan toimintaa kuvilla tupruavista savupiipuista, tehtaiden hornanpätseistä ja ärtyneistä työläisistä laahustamassa löyhkäävillä kaduilla Lynch yrittänee osoittaa, että Merrickin julkinen näytteillepano herätti yläluokan syyllisyydentunnon. Käsikirjoitus on kuitenkin ristiriidassa tämän ajatuksen kanssa. Alkupuolella Trevesin näytetään leikkaavan miestä, joka on silpoutunut työtapaturmassa. "Kammottavia nuo koneet. Niiden kanssa ei voi puhua", hän mutisee. Elokuvan edetessä katsoja alkaa kuitenkin ihmetellä, onko huolenaiheena uhri vai aiheuttaja. Mikään Elefanttimiehessä ei ole niin ärsyttävää kuin sen manikealainen luokkanäkemys. Alaluokan näytetään lyövän, riistävän ja kiduttavan Merrickiä ja panevan hänet näytteille; parempi väki järjestää hänelle teekutsuja ja herkistelee hänen sielunsa kauneutta. Howellin ja Fordin elämäkerran mukaan Merrick esiintyi todellisuudessa oma-aloitteisesti, hänen välinsä liikekumppaneihinsa olivat melko ystävälliset, ja äiti huolehti hänestä kuolemaansa saakka, joka tapahtui pojan ollessa 11-vuotias. Elefanttimiehen 33-vuotiaalla ohjaajalla on Eraserheadin perusteella hurja sensibiliteetti, ja joissakin loppupuolen jaksoissa Lynchin pelottava lahjakkuus pääseekin vapaaseen lentoon. Mutta enimmäkseen hän näyttää juuttuneen sirkmäisesti tekemään myyräntyötä elähdyttäväksi tarkoitetussa sentimentaalisessa tarinassa.                                     

– J. Hobermanin mukaan (Village Voice 1.-7.10.1980)  AA 18.1.1995