Uhrijuhla (1973)

The Wicker Man
Ohjaaja: 
Robin Hardy
Henkilöt: 
Edward Woodward, Christopher Lee, Britt Ekland
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Anthony Shaffer
Maa: 
GB
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
88 min
Teemat: 
CHRISTOPHER LEE
Eristäytyneellä saarella pakanamenoja johtava lordi Summerisle Robin Hardyn Uhrijuhlassa (The Wicker Man, 1973) on Christopher Leen huippurooli, jonka merkitystä hän ei väsynyt korostamaan. Kulttiklassikosta nähdään 35 mm -kopiona brittien 88-minuuttinen ensi-iltaversio. Monien parhaana pitämä leikkaus oli myös suomalaisten ensikosketus elokuvaan 1980-luvulla videolevityksen ja tv-esityksen muodossa.

Samalla kun Terence Fisher ja Peter Cushing tekivät Hammerin Frankenstein-sarjan viimeistä elokuvaa Elstree-studiolla, Christopher Lee oli Skotlannissa tekemässä palkatonta työtä ­– juuri häntä varten kirjoitetussa roolissa – elokuvassa, joka olisi voinut avata uusia suuntia brittikauhulle. Kömpelö levitys ja muut jälkituotantovaiheen vastoinkäymiset estivät tämän, mutta Cinefantastique-lehti ylisti teosta ”kauhun Citizen Kanena”, ja Lee pitää sitä parhaiten käsikirjoitettuna elokuvanaan.

The Wicker Manissa skotlantilainen poliisi Howie (Edward Woodward) saapuu Summerislen saarelle saatuaan nimettömän vihjeen 12-vuotiaan tytön katoamisesta. Saarelaisten pakanallinen käytös loukkaa hänen kristillistä moraaliaan, samoin kuin kaiken takana olevan saaren herran (Christopher Lee) filosofinen järkeily. Howie vakuuttuu, että kadonnutta tyttöä aiotaan käyttää ihmisuhrina saarelaisten vappupäivän juhlassa.

 Näytelmäkirjailija Anthony Shaffer ja ohjaaja Robin Hardy kasasivat The Wicker Manin tarinan yhtenä konjakinhuuruisena viikonloppuna Hardyn kotona Maidenheadin lähellä alkuvuodesta 1972. Shaffer oli juuri saanut mainetta näytelmällään Sleuth (Pirullista peliä), joka käänsi murhamysteerien kuluneet juonikaavat häikäiseväksi älylliseksi leikiksi. The Wicker Man tekee saman kauhugenrelle, ja antoi Hardyn sanojen mukaan Shafferille tilaisuuden toteuttaa ”äärimmäistä kiinnostustaan pelejä ja toisten ihmisten kustannuksella pilailevia mutkikkaita juonia kohtaan”.

The Wicker Manissa on kyse juuri tästä, ja matkan varrella Shaffer hyödyntää monia kauhuelokuvien kliseitä. Utelias muukalainen, joka kohtaa järjestelmällistä vaikenemista syrjäisessä yhteisössä; railakas pubi, joka muuttuu haudanhiljaiseksi hänen saapuessaan; vaunuilla tehty matka salaperäisen aatelismiehen linnaan; ruumisarkun kaivaminen haudasta keskiyöllä; loppuhuipennuksen täpärä uhraustilanne, josta odotamme sankarimme pelastuvan viime hetkellä. Kaikki nämä ovat mukana, mutta uudenlaisella otteella käsiteltynä.

Elokuvan valttikortti on kokoelma perusteellisesti tutkittuja pakanallisia yksityiskohtia, Euroopan eri puolilla harjoitettujen perinteiden osia, jotka on sijoitettu Summerislen houkuttelevan idylliselle saarelle. Näiden ilmiöiden selvittäjäksi joutuva ”kristitty kyttä” on alusta asti niiden armoilla. Kersantti Howie esitetään kunnollisena ja kristillisessä vakaumuksessaan syvästi onnettomana. Yleisön odotusten vastaisesti sankarista on tehty hieman pölkkypäinen tiukkapipo, ainakin verrattuna tasapainoisiin ja elämänmyönteisiin saarelaisiin. Elokuva ei kuitenkaan väitä, että hedelmällisyysjumalista olisi sadon pelastajiksi, eikä pakanakultissa ehkä ole kyse mistään muusta kuin näyttävästä joukkospektaakkelista.  

Veteraani Harry Waxmanin kuvaaman elokuvan loppu, jossa uhripatsaan pää romahtaa laskevan auringon ja oranssien liekkien valossa, on brittikauhun visuaalisesti huikeimpia saavutuksia. British Lion –yhtiön hämmentyneiden päälliköiden aikoinaan lyhentämä, monenlaisina laitoksina levitetty elokuva on kaikissa versioissaan huomattava, tulisen älykäs saavutus.

– Lauri Lehtinen 29.3.2005, lähteenään Jonathan Rigby: English Gothic: ­A Century of Horror Cinema (2000)