Ritari Siniparta (1947)

Monsieur Verdoux/Riddar Blåskägg
Ohjaaja: 
Charles Chaplin
Henkilöt: 
Charles Chaplin, Martha Raye, Isobel Elsom, Marilyn Nash
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
125 min
Teemat: 
CHAPLIN: KULKURI 100 VUOTTA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
musiikki Chaplin
Vastakohtaisuudet olivat kohdanneet Charles Chaplinin hahmossa alusta alkaen: vainottu muukalainen ja säälimätön julmuri. Ritari Siniparrassa (1947) Chaplin loi Diktaattorin oheen toisen suuren tyrannihahmonsa, herra Verdoux’n, joka murhaa elättääkseen perhettään. Musta komedia oli aikaansa edellä.

Alaotsikko määrittelee Ritari Siniparran ”murhien komediaksi”, mutta Chaplinin kiistellyin elokuva on tietysti paljon enemmän. Se on äärimmäisyyksiin viety tutkielma liikemaailman ja yksityiselämän jyrkästä vastakohtaisuudesta, rakkauden ja perheen surkastumisesta rahan, pörssin, kapitalismin viidakkosodassa. Se on tekijänsä rohkein ja kirpein tunnustus naisten mielen hyörinnästä, elokuvan historian ensimmäisiä mustia (absurdeja) farsseja, kuolettavan hauska sekoitus. Taattuja koomisia ideoitaan soveltaen Chaplin väläytti uuden satiirisen näyn Diktaattorissa (1940) käsittelemästään maailmansotien välisestä mielettömyyden ajasta. Mussolini ja Hitler havaitaan taas toimissaan – nyt oikeasti, uutisfilmin otteissa vaahtoamassa.

Pahamaineisen pariisilaisen naistenmurhaajan, vuonna 1922 teloitetun Henri Désiré Landrun historiasta Chaplin poimi sopivia yksityiskohtia – etunimen, ammatin, tusinan verran murhia, kiinnijoutumisen, giljotiinin – ja väänsi muut faktat tarkoitustensa mukaisiksi. Tämä Landru-versio on ainutlaatuinen. Ensimmäisen maailmansodan, Landrun operaatioiden taustan, asemesta Chaplin kiinnitti tapahtumat 1930-luvulle, laman, työttömyyden, keinottelun, pörssiromahdusten, itsemurhien, uhkaavasti nousevan uuden militarismin vuosikymmenelle. Verdoux on etevä alallaan, mutta aikakausi murskaa hänetkin. Elokuva starttaa hautausmaalta. Hautakivessä näkyy teksti ”Henri Verdoux 1880-1937”. Päänsä menettänyt vainaja esittäytyy tarinansa aluksi. Billy Wilderin keksintö (1950) ruumiin jutustamasta omaelämäkerrasta ei siis ollutkaan uutta Auringonlaskun kadulla. ”Chaplin oli täällä”. Tietynlainen edeltäjä kuitenkin oli Fred Zinnemannin Seitsemäs risti (1944).

 Hautausmaalta siirrymme jonnekin Pohjois-Ranskaan. Tapaamme Couvaisin viisihenkisen yhteisön ja saamme tuntuman Chaplinin häijyihin käsityksiin nykyajan perhe-elämästä. Kaksi äksyilevää naista, äijänkääkkä ja koppava nuorukainen muodostavat täydellisesti rakkaudettoman talouden. Meissä herää sympatiaa outoon miekkoseen, joka korjasi Thelma Couvaisin moisesta kodista – jos kohta vain parin viikon kuherruskuukaudeksi ja sitten heti näköjään inhaksi savuksi taivaalle. Tuo musta savu tarttuu: muistikuvissani elokuvasta 1950-luvun keskivaiheilta kuuluu useita otoksia, joissa Verdouxin uhrien jäännökset sauhuavat ilmaan. Tosi asiassa Chaplin selviää yhdellä ainoalla kuvaelmalla.

Elokuvan kuluessa Henri Verdouxilla on kolme aliasta, kolme rooliminää oman jo tyylitellyn henkilönsä lisäksi. Hän on puutarhalle, ruusuille omistautunut keikari ja ”tutkija” Varnay, joka yrittää saada pyydykseensä uhkean äveriään leskirouvan, Marie Grosnayn. Hän on Indo-Kiinassa ja muissa maailman kolkissa siltoja rakentava insinööri Floray, joka kalpean kuun kumottaessa raivaa päiviltä ikääntyneen ja äreän Lydiansa. Muita naisten murhia elokuvassa ei esitelläkään. Hän on merikapteeni Bonheur, joka mitä kekseliäimmin keinoin koettaa saada hengiltä onnekkaiden tähtien alla syntyneen, karmivasti nauravan ja muutenkin elinvoimaisen Annabellansa. Verdouxin varsinaisena nimellisenä alana – 35 vuoden pankkivirkailija-aherruksen jälkeen – on antiikkiliike, jonne on kertynyt kaikenlaista kamaa murhattujen vaimojen kammareista.

Oikean vaimonsa ja poikansa Verdoux on tallettanut maaseudun rauhaan Etelä-Ranskaan, mutta murhat ja pörssimanööverit pitävät huolen siitä, ettei palvottu vaimo näe miestään useammin kuin nuo vastenmieliset lisävaimotkaan. Petoksista on tullut menevän miehen toinen luonto. Verdouxin aivot raksuttavat väsymättä kuin junan pyörät. Chaplin keskittyy Verdouxin epäonnistumisiin niin rouva Grosnayn valloitusyrityksissä (jotka tosin johtavat vihkipallin tuntumaan) kuin Annabellan murhasuunnitelmissa. Madame Grosnayta Verdoux lähestyy ruusuin, intohimoisen rakastajan ottein, runollisen vuolassanaisesti. ”Väistämätön kohtalo on määrännyt meidät toisillemme.” Vaikka vannookin ylimaallista ihailuaan pikku hiljaa syttyvää leskeä kohtaan Verdoux rientää syleilemään ensin palvelijatarta, sitten ystävätärtä rouva Grosnayna. Kulkuri Tsape ei sirommin osannut putoilla ikkunasta tai lemmen sohvalta (teen läikkymättä kupista) kuin harmaantuva hurmuri Verdoux.

Annabellan karkea rahvaanomaisuus on hienostuneelle Verdouxille täysin ylivoimaista. Kaikki piirustukset akan lopulliseksi vaientamiseksi ja arpajaisrahojen keräämiseksi menevät mönkään. Myrkkypullot vaihtuvat toisiin pulloihin, juomalasit vaihtavat hetkessä paikkoja, kloroformiin kastettu nenäliina lentää murhaajan omalle naamalle… Kuoleman uhka, kuoleman pelot ovat kiitollista aineistoa. Annabellan palvelijatar menettää hiuksiaan tahmeina tukkoina ihmemyrkyn jouduttua harhateille. Kauhistunut Verdoux uskoo itse kuolevansa ja pyytää ilmoittamaan vaimolleen. ”Tässähän minä”, Annabella tyynnyttää. Kohtauksissa autiolta järveltä sopii nähdä herkullista parodiaa Dreiserin (ja von Sternbergin) Amerikkalaisen murhenäytelmän keskusjaksosta: synkkänä soutava Verdoux enteilee myös Montgomery Cliftin tuskanhikisten kasvojen ilmeitä George Stevensin muunnoksessa Paikka auringossa (muuten elokuva, jota Chaplin kovasti arvosti). Jodlaajien ilmaantuminen paikalle, mikä varmistaa Annabellan pelastumisen, on lopulta neronleimaus. Ja Verdoux putoaa itse veneestä niin kuin Hynkel Diktaattorissa: pahat miehet joutavat kastelemaan housunsa…

Henri Verdouxilla on rampa vaimo ja pieni lapsi maaseudun turvassa. Heitä suojellakseen hän on ryhtynyt kylmäverisesti murhaamaan iäkkäitä naisihmisiä. Bisnes ja koti ovat kaksi eri maailmaa. Koti tarkoittaa liikkumatonta onnen tilaa, bisnes edestakaista liikettä, taistelua kellon viisareita vastaan. Kuvion harkittu symmetria uhkaa särkyä Verdouxin poimiessa alun perin koekaniiniksi sateiselta kadulta kodittoman, rahattoman belgialaisen tyttörassun, joka näyttää olevan luisumassa maailman vanhimpaan ammattiin. Tytön henki säästyy, kun Verdoux saa kuulla tämän uhrautuneesta, jopa tappamiseen valmiista rakkaudesta aviomiesvainajaa, sotainvalidia kohtaan. ”Hän oli minun koko elämäni”. Pakolaistyttö onkin Verdouxin sukulaissielu: murhaajan tasapaino horjuu. Verdoux tapaa tytön myöhemmin kahdesti – ensin ohimennen, tylysti, viimein hieman pitempään, ja tällöin omaisensa jo menettänyt Verdoux päättää jättäytyä kohtalonsa huomaan. Olisi uskallettua puhua Verdouxin ja tytön rakkaussuhteesta, mutta Parrasvalojen (1952) suomasta jälkiviisaudesta käsin tyttö vaikuttaa perin tärkeältä Siniparran tarinalle. (Sitäkin valitettavammalta tuntuu Marilyn Nashin väritön tulkinta.)

 Tytölle Verdoux on ihmisystävä, pyyteetön filantrooppi, todiste hyvyydestä maan päällä. Tyttö saa tältä aineellisen tuen lisäksi toivoa ja rohkeutta. Niinpä hän pystyykin jatkossa parempaan kuin Verdoux ikipäivänä kykenikään hengissä pysymisen taidossa: tyttö etenee ”säälimättömän” ammattitehtailijan rakastajattareksi. Sotaan syöksyvässä maailmassa sijoitus on paras mahdollinen. Verdoux jää kehityksessä syrjään tappamisen pienyrittäjänä, ”toivottoman amatöörinä”… Oikeudenkäynnissä luetaan tuomio: kuolema giljotiinilla. Verdoux saa tilaisuuden pikku puheeseen – kuten parturi Diktaattorissa. ”Minä tapaan teidät kaikki hyvin pian!”, hän lupaa pahanilkisen tenhoavasti. Verdouxilla on älliä tajuta, mihin ihmiskunta on menossa. ”Yhteiskunta tuhoaa hänet vain juuri ennen kuin se tuhoaa itsensä”, Roger Manvell totesi.

 Murhakomedioista henkii erotiikka ymmärrettävän harvoin, eikä Ritari Siniparta ole poikkeus. Verdouxin ja rakastetun vaimon välillä aistii ylevöitettyä suojelua, belgialaistytön läheisyys torjutaan tiukasti, ja muut naiset ovat murhattavan luotaantyöntäviä. Kukat, musiikki, runous, taide-esineet lievittävät Verdouxin rakastaja-tappajan ammatin viiltävää apeutta. Näyttää siltä, että Casanova (esim. Fellinillä), Don Juan (esim. Loseylla), Lindgren, Auervaara, Siniparta ja muut monen naisen miehet kuolettavat erotiikan läheltään. Määrä turmelee laadun. Yhä uusien naisten valloittaminen pakottaa tarinat staattisuuteen, toiston koneellisuuteen, spontaanin herkkyyden katoon, tuskastuttavaan kiihkoon. Komedia on ainut pelastus kierteestä, mutta Chaplinin veroisia satiirikkoja ei juuri kentällä näy.

Suositeltavaa luettavaa: Roger Manvell: The Film and the Public (1955); Abraham Polonsky: ”Odd Man Out” and ”Monsieur Verdoux”, Hollywood Quarterly II: 4/July 1947, ss. 401-407; David Robinson: Chaplin: His Life and Art (1985); Julian Smith: Chaplin (1984); Brian Taves: ”Charlie Dearest”, Film Comment 24:2 / March-April 1988, ss. 63-69.

– Matti Salo (1977, 1988)