Elävä meri (1964)

Le Monde sans soleil/Det levande havet
Ohjaaja: 
Jacques-Yves Cousteau
Maa: 
Ranska/Italia
Tekstitykset: 
puhumme suomea/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
94 min
Teemat: 
DOKUMENTTIELOKUVAN HUIPUT
LAPSILLE
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
dokumenttielokuva valtameren pohjan elämästä
Toisessa pitkässä elokuvassaan Elävä meri (1964) ranskalainen merentutkija Jacques-Yves Cousteau vei filmikamerat entistä syvemmälle, pohjaan, johon auringonvalo ei yllä ja toi nähtäväksemme elämää, jota ei ollut milloinkaan ennen filmattu.

Hiljaisen maailman tavoin Elävä meri kartoittaa uusia löytöjä vedenalaisessa tutkimuksessa. Näyttämö on Punainen meri, missä seitsemän oseonauttia pystyttää viisihuoneisen vedenalaisen talon toimintansa keskukseksi. Sieltä he tarkkailevat vedenalaista elämää lähietäisyydeltä ja kokevat monia fyysisiä muutoksia: heidän äänensä käyvät kimeiksi ja he alkavat tuntea olevansa oudosti erillään vedenpinnan yläpuolisista tapahtumista. Oseonautit laskeutuvat yhä syvemmälle, aina 300 metriin, mistä he löytävät moninaisia eksoottisia kaloja ja rapuja.

Jacques-Yves Cousteaun elokuvien kiehtovimpia piirteitä on tuntu siitä, että ne on "ohjattu" ikään kuin ne olisivat kertovia elokuvia. Tähän elokuvaan tultaessa hänen kameraryhmänsä vedenalaisen kuvauksen tekniikka on hioutunut siinä määrin täydelliseksi, että se on miltei menettänyt uutuutensa – kuvat ovat niin johdonmukaisen kauniita ja selkeitä, kameranliikkeet niin varmoja, että katsoja miltei unohtaa kuvaustyön melkoiset tosiasialliset vaikeudet. Paitsi, että elokuva näyttää varsin yksityiskohtaisesti erinäisiä tieteellisiä kokeita, kohtaukset tutkimusalusten sisällä ovat viehättävän intiimejä ja rentoja, vaikka oseonauttien henkilökuvia ei liikaa kehitelläkään.

Elokuvan keskeinen vetovoima on tietysti kohtauksissa, jotka paljastavat itsensä meren salaisuuksia ja tällä alueella Cousteaun värikamerat kehittävät kokonaisen sarjan ihmeitä, joista monia ei ole koskaan kuvattu aikaisemmin – väreiltään mielikuvituksellisia kaloja, esihistoriallisten metsien lailla aaltoilevia koralleja ja ruohoja, salaperäisiä luolia, joita valokiilat hetkittäin valaisevat.

Aivan kokonaan Cousteau ei vältä kiusausta disneymäiseen huumoriin (musiikilla kuvitettu simpukoiden baletti) ja hänen ilmeinen pyrkimyksensä olla jättämättä mitään pois tuottaa loppupuolella jonkin verran toistoa. Mutta omalla alallaan Cousteau on todellinen elokuvantekijä yhtä hyvin kuin tieteellinen reportteri ja kaiken aikaa välittyy hänen todellinen vainunsa ja entusiasminsa kuvattuja ilmiöitä kohtaan.

– Monthly Film Bulletin, March 1967