Fuocoammare – tuli merellä (2016)

Fuocoammare/Bortom Lampedusa
Ohjaaja: 
Gianfranco Rosi
Maa: 
Italia/Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
114 min
Teemat: 
JATKOAIKA
Kopiotieto: 
2K DCP
Lisätieto: 
dokumenttielokuva Lampedusan saarelta
Pakolaisvirta koettelee pientä Lampedusan saarta Välimerellä. Elokuvassa Fuocoammare – tuli merellä (2016) saarelaisten elämää kuvataan paikallisen lääkärin ja 12-vuotiaan pojan näkökulmasta. Gianfranco Rosin lämmmin dokumentti voitti Berliinin elokuvafestivaalin pääpalkinnon.

Saavuttuani Lampedusalle kohtasin todellisuuden, joka on kaukana median ja poliittisen narratiivin esittämästä. Tajusin, että sen käsittäminen vaatisi täydellistä paneutumista pitkäksi aikaa. Etsiessäni oikeaa lähestymistapaa tapahtui jotakin odottamatonta, kuten dokumenttielokuvan teossa usein. Mennessäni ensiapupoliklinikalle pahan keuhkoputkentulehduksen takia tapasin tohtori Pietro Bartolon. Kävi ilmi, että hän oli saaren ainoa lääkäri, ja hän oli ollut läsnä jokaisessa pelastettujen siirtolaisten maihinnousussa viimeisten 30 vuoden aikana. Hän määrää, kenet lähetetään sairaalaan ja kuka internointikeskukseen ja kuka on vainaja.

Tietämättä minun olevan elokuvaohjaaja etsimässä aihetta tarinaan Bartolo kertoi minulle kokemuksistaan hätätilanteissa. Hänen kertomansa teki minuun syvän vaikutuksen. Välillemme kehittyi keskinäinen yhteisymmärrys, ja käsitin, että hänestä voisi tulla henkilöhahmo elokuvaan. Puolentoista tunnin intensiivisen keskustelun jälkeen lääkäri kääntyi tietokoneensa puoleen näyttääkseen siellä olevia sydäntäsärkeviä ja julkaisemattomia kuvia, jotta voisin ”koskettaa kädelläni” siirtolaistragedian todellisuutta. Sillä hetkellä tiesin, että minun pitäisi muuttaa 10-minuuttinen elokuva, jota olin tullut tekemään, kokopitkäksi.

Käynnistettyäni tuotannon muutin Lampedusalle ja vuokrasin vanhasta satamasta pienen talon, jossa asuin loppuun saakka. Halusin kertoa tragedian tarinan saarelaisten silmin. Heidän tapansa nähdä ja kuulla ja elää on kokenut valtavan muutoksen viimeisten 20 vuoden aikana.

Peppino, saaren suojelusenkeli, josta tuli apulaisohjaajani, oli mies, joka auttoi minua saamaan vähitellen kontaktin asukkaisiin. Aloin ymmärtää heidän rytmiään, heidän jokapäiväistä elämäänsä ja heidän tapaansa nähdä. Bartolon jälkeen toinen käänteentekevä henkilö oli Samuele, yhdeksänvuotias kalastajan poika. Ymmärsin, että hänen kirkkaiden ja älykkäiden silmiensä kautta voisin kertoa saaren ja sen asukkaiden tarinan vapaammin. Seurasin häntä hänen leikkiessään, ystäviensä parissa, koulussa, kotona isoäidin kanssa ja veneessä setänsä kanssa. Samuele sai minut näkemään saaren eri tavalla ja kirkkaammin, ja hänen kauttaan muut henkilöt tulivat vähitellen mukaan elokuvaan.

Päätökseni muuttaa Lampedusalle muutti kaiken. Vuoden aikana kestin ankaran talven ja merenkäyntikuukaudet ja aloin tajuta siirtolaisvirran rytmin. Oli tärkeää omaksua laajempi ote tilanteeseen eikä tyytyä median tapaan rynnätä Lampedusalle vain hätätilanteen sattuessa. Eläessäni siellä tajusin hätätilan käsitteen merkityksettömyyden. Joka päivä on hätätila. Ei riitä olla lähellä, pitää olla yhteydessä koko ajan. Vain näin aloin ymmärtää saarelaisia, jotka ovat nähneet tragedian toistuvan 20 vuoden ajan.

Sen jälkeen kun otettiin käyttöön Mare Nostrumin kaltaiset pelastusoperaatiot, joissa veneet pyritään ottamaan kiinni merellä, siirtolaisia ei ole enää nähty Lampedusalla. He kulkevat läpi aaveiden tavoin. Heidät otetaan maihin vanhan sataman lähellä olevalla laiturilla, kuljetetaan bussilla internointikeskukseen avunantoa ja tunnistamista varten, ja muutaman päivän kuluttua heidät siirretään mannermaalle. Maihinnousujen tavoin keskuksia voi ymmärtää vain paikan päällä. Kuvasin molempia kymmeniä kertoja. Oli hyvin vaikeaa saada kuvauslupaa, mutta lopulta Sisilian viranomaiset myönsivät sen. Etsin tapaa kuvata tätä maailmaa niin, että se olisi todellinen mutta myös inhimillinen.

Pian tajusin, että raja, joka oli ollut ennen Lampedusa itse, kun veneet vielä nousivat maihin saarella, oli siirtynyt merelle. Pyysin lupaa nousta italialaiselle alukselle, joka purjehti Afrikan rannikolla, ja vietin kuukauden verran Cigala Fulgosilla ottaen osaa sen kahteen toimeksiantoon. Sain seurata sen toimintaa, kunnes jouduimme kahteen tragediaan. Niiden filmauksesta en voi tässä kertoa.

On mahdotonta jättää Lampedusaa, kuten on mahdotonta määritellä hetkeä, jolloin kuvaus päättyy. Menin tapaamaan tohtori Bartoloa vielä kerran, mutta nyt mukanani oli kamera, jolla tallensin hänen todistuksensa, hänen tarinansa. Bartolon inhimillisyyden ja viisauden kautta välittyi nytkin tragedian valtavuus, kuten myös velvollisuus tarjota apua ja turvaa.

– Antti Alanen Gianfranco Rosin mukaan (Fuocoammaren lehdistötiedote, 2016)