Hiljainen maailma (1956)

Le Monde du silence/Tystnadens värld
Ohjaaja: 
Jacques-Yves Cousteau
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
puhumme suomea/svenska texter
Ikäraja: 
K7
Kesto: 
86 min
Teemat: 
DOKUMENTTIELOKUVAN HUIPUT
LAPSILLE
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
dokumenttielokuva merten elämästä
Jacques-Yves Cousteau (1910–1997) oli suuri ranskalainen meritutkija, sukellusteknologian kehittäjä ja ympäristöaktivisti. Elokuvaohjaajana hän saavutti korkean taiteellisen tason Louis Mallen kanssa ohjaamassaan Hiljaisessa maailmassa (1956), joka oli André Bazinin mielestä "dokumenttielokuvan merkittävin avaus vuosikymmeniin".

On toden totta jossain määrin naurettavaa yrittää tehdä kritiikkiä elokuvasta Hiljainen maailma. Sillä viime kädessä tämän elokuvan kauneus on luonnon kauneutta ja näin ollen olisi arvosteltava Jumalaa. Sanottakoon siis, että tämä kauneus on sanoin kuvaamatonta ja merkitsee suurinta paljastusta mitä ih­minen on pienellä planeetallamme tehnyt sitten löytöretkien sankarillisten aikojen. Samalla voidaan huomauttaa, että vedenalaiset elokuvat ovat ainoa radikaali uutuus mitä dokumenttielokuvassa on tapahtunut 1920- ja 30-lukujen suur­ten matkakuvausten jälkeen. Täsmällisemmin sanottuna toinen uutuuksista, sillä nykyään on syntynyt uusi näkemys taiteen kuvaamisesta elokuvassa, mutta tämä uutuus liittyy muotoon, kun taas vedenalaisen elokuvan uutuus liittyy sisäl­töön, mikäli näin uskaltaa sanoa, sisältöön, jota olemme kauan olleet vailla.

En kuitenkaan ajattele, että näiden dokumentaarien kiehtovuus johtuisi yksinomaan löytöjen ennennäkemättömyydestä tai muotojen ja värien rikkaudesta. Tottakai yllätyksellisyys ja maalauksellisuus ovat osa mielihyväämme, mutta näiden kuvien kauneus syntyy vahvemmasta magnetismista, joka sähköistää koko tietoisuutemme: niissä saa täyttymyksensä koko se veden mytologia, joka näiden vedenalaisten yli-ihmisten aineellisesti toteuttamana koskettaa meidän salai­sia, syvällisiä ja ikimuistoisia tuntemuksiamme.

En yritä edes luonnostella kuvausta tai analyysiä. Sanon vain, että ky­symys ei ole veteen liitetystä pinnan, juoksun, virran tai puhdistautumisen symboliikasta, vaan pikemminkin valtamerestä, vedestä käsitettynä maailmankaikkeuden toiseksi puoliskoksi, kolmiulotteiseksi, ilmaa vakaammaksi ja homogeenisemmäksi miljööksi, jonka syli vapauttaa meidät painovoimasta. Tätä irtautumista maan kahleista symbolisoi niin kala kuin lintukin, mutta perinteisesti ja ilmeisistä syistä ihmisen unelma sai siivet vasta taivaansinessä - kuivassa, aurinkoisessa, ilmavassa. Valoa välkehtivä meri oli Välimeren runoilijalle vain rauhaisa tyyssija, jossa patsaat kulkevat, eivät hylkeiden vaan keulapurjeiden.

Vasta mielikuvitustamme vahvempi tiede, joka paljasti ihmiselle hänen kalamaiset mahdollisuutensa, saattoi toteuttaa lentämisen vanhan myytin, jota tyydyttää paljon paremmin autonominen sukelluskello kuin lentokoneen meluisa ja kollektiivinen mekaniikka. Vapauduttuaan Arkhimedeen laista ja ratkaistuaan paineen ongelmat ihminen ei enää ollut sukeltajan katoavaisessa ja vaarallisessa asemassa, vaan Neptunuksen heimoa, veden elävä ja herra. Vihdoinkin ihminen lensi käsivarsillaan!

Mutta kun taivas on miltei tyhjä ja steriili ja avautuu ainoastaan tähtien valon äärettömyyteen tai kuolleiden taivaankappaleiden hedelmättömyyteen, vedenalainen maailma on täynnä elämää, jossa planktonien salaperäiset ja näkymättömät tähtisumut heijastuvat tutkaan. Tästä elämästä me olemme vain jyvä, joka eräiden muiden kanssa on heitetty valtameren rannalle. Biologit sano­vat, että ihminen on merieläin, joka kantaa merta sisällään. Ei siis ole mitään hämmästyttävää siinä, että sukeltaminen antaa hänelle sanattoman tunteen paluusta alkukotiin. Cousteaun ja hänen ryhmänsä älykkyys on siinä, miten he alusta lähtien ovat ymmärtäneet, että vedenalaisen löytöretken estetiikka, tai jos mieluummin halutaan sanoa runous on olennainen osa itse tapahtumaa ja että tieteen lapsena se heräisi uudelleen eloon vasta ihmismielen ihmetyksen kautta.

- Andre Bazin (1956 – teoksesta Qu’est-ce que le cinéma I, 1958)