Tintti (1976)

Moi, Tintin
Ohjaaja: 
Henri Roanne, Gérard Valet
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Henri Roanne
Maa: 
Belgia/Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
S
Kesto: 
86 min
Teemat: 
ANIMAATION KANSAINVÄLINEN PÄIVÄ
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
puolidokumentaarinen elokuva sisältää Tintti-animaatiota, mukana Hergé • esittelee Petteri Kalliomäki
Dokumenttiharvinaisuus Tintti (Moi, Tintin, 1976) on sarjakuvaruutujen ja uutiskuvien kollaasin avulla luotu tutkielma viime vuosisadan unelmista ja kipupisteistä. Erityisen painokkaaksi elokuvan tekee Tintin luojan, Georges Remin alias Hergén (1907–83) oma läsnäolo kameroiden edessä.

Georges Remin (1907–83) alias Hergén vuonna 1929 luoma Tintti kuuluu sarjakuvahistorian jättimäisimpiin ja suosituimpiin ilmiöihin, joten useat yritelmät sovittaa belgialaisen lehtimiehen seikkailuja valkokankaalle ovat luonnollisesti kuuluneet asiaan. Tähän mennessä täys- tai puolipitkiä animaatioelokuvia on valmistunut neljä, piirrossarjoja kaksi ja näytelmäelokuvia niinikään kaksi kappaletta. Miellyttävin hanke on ollut Tintti ja merirosvon aarre (1961), sarjakuvan visuaalisen maailman räikeä näköispainos oikeiden näyttelijöiden avulla. Tarinalla ei ollut mitään tekemistä alkuperäisten Tintti-albumeiden kanssa; tässä irtauduttiin samalla raikkaalla tavalla Hergén hengestä kuin Terence Hillin Lucky Lukessa irtauduttiin niinikään vaikeasti filmille siirtyvästä alkuperäismateriaalista.

Animaatiot sitä vastoin ovat olleet toinen toistaan kamalampia katsottavia, lähempänä milloin Kivisiä ja Sorasia, milloin Harry Potteria. Kaikista fiaskoista huolimatta voimme kuitenkin huokaista siitä helpotuksesta, ettei Hergén 1940-luvun lopun yrityksestä saada Disneytä tuottamaan Tinttiä tullut mitään. Yhtiö, joka on lopullisesti onnistunut hukuttamaan oman kitschinsä alle Grimmin veljesten ja Hans Christian Anderssenin kaltaisia jättiläisiä, olisi taatusti jauhanut myös tupsupäisen nuorukaisen atomeiksi omasta suuruudestaan.

Fiktioduunarit ovat toistuvasti missanneet Hergén tarinoiden ominaisluonteen, painottaen kevyttä seikkailua syvälle oman aikansa ilmiöihin ja tunnelmiin porautuvan latauksen sijaan. Tintin perimmäinen viehätys on lopulta yhtä kuin sen lahjomattoman suora tapa heijastella 1900-luvun unelmia ja kipupisteitä: avaruuden valloitusta, kylmää sotaa, kommunismia, kolonialismia, rasismia, fasismia – kutakin hetkessä ja yleensä jopa etukäteen, ei koskaan jälkiviisaasti. Parhaaksi tavaksi lähestyä Tintin maailmoja ovat osoittautuneet tarinoiden taustoja syväluotaavat dokumentit. 2000-luvulla näistä on Suomenkin elokuvateattereissa nähty tanskalaisen Anders Østergaardin Tintti ja minä (2003), ja viisiosainen sarja Tintin jäljillä (2010) on pyörähtänyt FST-kanavalla.

Ensimmäinen Tintti-dokumentti Moi, Tintin (1976) on päätä pidempi myöhempiä, siitä Hergén henkilökohtainen läsnäolo kameroiden edessä pitää huolen. Hergé oli juuri saman vuoden tammikuussa saattanut päätökseen viimeisen valmistuneen Tintti-sarjan Tintti ja picarot, joten vaikka hän eli vielä kuuden vuoden ajan, tästä dokumentista tuli lähes kaikenkattava katsaus hahmon ja hänen luojansa historiaan.

Tintin taiteellisen tason tuntuva kohoaminen lasketaan alkaneeksi vasta viidennestä albumista Sininen lootus (1934) lähtien, mutta tämän dokumentin inspiroituneinta antia on ensimmäisten kolmen albumin (Tintti neuvostojen maassa, 1930, Tintti Afrikassa, 1931, ja Tintti Amerikassa, 1932) sijoittaminen niiden täsmälliseen historialliseen kontekstiin aikalaisvalokuvien ja -uutiskatsausten avulla. Sarjan lähtökohdat (katolinen nuortenlehti Le Petit Vingtième ja sen edustama konservatiivinen maailmankuva) tehdään selviksi; albumeiden jättimäisiksi kasvatettujen sisäkansien edessä esiintyvä Hergé puhuu avoimesti niin Afrikka-seikkailun rasismista kuin sodanjälkeisistä kollaboraattorisyytöksistäänkin. Pääsemme myös kurkistamaan Hergén studioiden sisään, ja meille esitellään mestarin harvoin nimeltä mainitut avaintyötoverit.

Täysin onnistunut ei tämäkään yritys tavoitella Tintti-universumia ole, sillä alkupään teräviä huomioita seuraa sarja itsestäänselvyyksiä ja jopa historialliseen taustatyöhön liittyviä hutaisuja. Alain Pierren mauton taustamusiikki tekee parhaansa latistaakseen vuosisadan seikkailijan harmittomalle Mikki Hiiri -tasolle. Parhaat Tintti-elokuvat ovat siten edelleen niitä, joille sarjakuvat ovat antaneet silkan inspiraation ja hengen. De Brocan ja Belmondon Mies Riosta -kaahailun arkistonäytöstä odotellessa...

– Petteri Kalliomäki, 28.10.2016