Blank Generation (1976)

Ohjaaja: 
Amos Poe, Ivan Král
Maa: 
USA
Ikäraja: 
vapautettu luokittelusta (musiikkiohjelma)
Kesto: 
55 min
Teemat: 
PUNK 40 VUOTTA
Kopiotieto: 
16 mm alkuperäisformaatti
Lisätieto: 
Patti Smith Group, Blondie, Talking Heads, Ramones, Television, Richard Hell and the Heartbreakers, Wayne County, Robert Gordon, Tuff Darts, Iggy Pop, New York Dolls
Britannian ohella toinen punkrock-skene muotoutui New Yorkin kuululla CBGB-klubilla jonka keskeisimmät bändit – mm. Iggy Pop, Television, Ramones – tallentuivat karhealle Blank Generation -dokumentille (1976). Tekijöinä olivat aloitteleva indie-elokuvan tekijä Amos Poe ja tsekkoslovakkialainen rokkari Ivan Kral joka oli vakihahmo myös CBGB:n lavalla.

Älkää ainakaan alkako epäillä pyhäinhäväistystä. The Blank Generation on elokuva, joka pitää maailmaa pilkkanaan, mutta maailma on sille ennen kaikkea yhdentekevä. Tämä Amos Poen elokuva on kyhätty niin, että siinä on mahdollista nähdä moniteräinen miekka ja kuulla perikadon profeettojen korina. The Blank Generationin suuri kiinnostavuus on siinä, että se esittää meille kysymyksiä – meille katsojille, jotka kyttäämme punkin kuuluisuuksia punk-elokuvassa – sen sijaan, että se lepyttäisi meitä tyynnyttävillä näkemyksillään. Se sytyttää eikä vaivuta talviuneen: häiritsee eikä tuudita horrokseen. Tämän punaisen ja mustan musiikin visualisoimiseksi oli löydettävä sovelias kieli. Se onnistui Amos Poelle näiden kallisarvoisten 53 minuutin ajaksi.

The Blank Generation ei tyydytä hyvän elokuvan velvoitteita; vielä vähemmän yhteistä sillä on reportaasin menettelytapojen kanssa, joiden inspiraationa on poliisikuulustelu: seuraava, olkaa hyvä! Tämä elokuvan tekee poikkeuksellisen mielenkiintoiseksi ei vain upea esiintyjälista (Patti Smith, Television, Ramones, Talking Heads, Johnny Thunder ja Heartbreakers, Blondie) vaan heidän tapansa olla.

Enemmänkin kuin cinéma véritéstä – kategoria, jota yhdeksän kymmenestä reportaasielokuvasta tottelee – pitäisi puhua rujoista kuvista. Ei ole tarkoitus niinkään vähätellä tämän elokuvan omaperäisyyttä ja väkevyyttä kuin viitata sen muodolliseen sukulaisuuteen Yvan Lagrangen elokuvaan L’Idole des Jeunes (joka käsittelee ranskalaista 60-luvun alun twistiä: Les Chaussettes Noires, Les Chats Sauvages, Les Pirates ja koko konkkaronkka). Ehkä tässä on nähtävissä intohimoinen yritys: vallattoman, syvimmiltään kapinallisen, musiikin sovittaminen elokuvaksi haluamatta kesyttää sitä, haluamatta kahlita sitä häkkiin De Luxen värillisinä kuvina. Mustaa ja valkoista. Valkoista ja mustaa.

Tiedetään, että punkkarit kieltäytyvät itsepintaisesti sovittelusta, että heidän musiikkinsa sopeutuu huonosti välisävyihin ja puolitempoihin. Kaikki tai ei mitään. Se, että Amos Poe pitää punkia kapinana tuntuu asioista vähäisimmältä. Ei niin, että haluttaisiin väittää punkkarien tekevän vallankumousta ase kädessä. On ilmaisuja, joihin on tullut ylikypsän hedelmän maku. Mutta on totta, että punkissa on meille mustan, pohjimmiltaan hirmumyrskyjen ja iltahämärien sukuisen romantiikan hohtoa. Punk estää jotakin pääsemästä irralleen. Aivan yksinkertaisesti koska nämä likaiset lurjukset piittaavat tuskin enemmän järjestä, koska he ovat omaksuneet Arthur Cravanin vuonna 1914 kirjoittaman lauseen: ”Haluan tehdä tämän kerta kaikkiaan selväksi: en halua sivistyä”.

Amos Poe ei laita meitä matkustamaan elokuvan ajaksi toisessa luokassa. Mieluiten viimeisessä luokassa, hätätapauksessa ensimmäisessä. Ei koskaan keskellä, kiilautuneena kunniallisuuden ja anonyymisyyden väliin, olemisen ja tyhjyyden väliin. Siksi on tuskin ihmeellistä, että The Blank Generation muistuttaa kalastajan nuottaa, johon tarttuu vähän kaikkea: näkymiä New Yorkin asfaltista, visuaalista keikarointia joka voisi olla peräisin Dick Lesteriltä, rähjäisiä kuvia jotka haluaisivat tuoda mieleen Andy Warholin.

On kiistatonta, ettei Amos Poe yritä miellyttää – ainakaan ensi katsomalta. Hän vajoaa nautiskellen kyhäämään tuhoutunutta elokuvaa, mustavalkoista, hiukan rähjäistä, hyvin cassavetesmaista (Kiinalaisen kiristäjän murha). Merkityksellinen on tapa, jolla punkista puhutaan. Se on kunnossa. Pittoreskiyden etsijät kokevat pettymyksen. Ei hakaneuloja, ei natsitunnuksia, ei tunnusmerkkejä: ne puuttuvat tästä. Toiset katsovat Poen tuhonneen ääninauhan tahallaan, koska synkronisuus puuttuu. Hän panee meidät jopa katsomaan Televisionia samalla kun kuulemme Ramonesia.

Vieläkin parempaa: kaikki yhtyeet on talletettu talvella 1975 kuuluisassa Max’s Kansas Cityssä, mutta ääni ei olekaan sataprosenttista vaan äänilevyiltä nauhoitettua. Amos Poe harrastaa jälleen nautiskelua, pitäisikö täsmentää: luonteeltaan sadomasokistista, levyjä valitessaan. Seurauksena siitä meidät pannaan kuuntelemaan ääniä, jotka onnistuneesti pilaavat nuhjuiset kuvat. Kiusatkaa minua tänä iltana.

Amos Poe ei esiinny haudanvartijana. Hän tietää, että mikään – musiikillisinkaan – inventaari ei onnistu koskaan kattamaan sellaista yhteiskunnallis-kulttuurista ilmiötä kuin punk. Punkista ei ole vielä tehty selvää, eikä siitä ehkä koskaan tehdä selvää. Kun elokuva sulautuu tällä tavoin tiettyyn ilmapiiriin, kun se on tietyn tulen hehkuttamaa, tuntuisi hävyttömältä irrottaa se siitä. ”Syvin haluni oli, että jotakin tapahtuisi. Ei väliä mitä, kunhan se liikkuu, kunhan se liikkuu.” Gombrowicz TRANS-ATLANTIQUESSA.

– Jonathan Farren: Ciné-Rock, Pariisi 1979 (AA 1988)