Nykyaika (1936)

Modern Times/Moderna tider
Ohjaaja: 
Charles Chaplin
Henkilöt: 
Charles Chaplin, Paulette Goddard, Henry Bergman, Chester Conklin
Lisähenkilöt: 
musiikki Chaplin
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
87 min
Teemat: 
ALVAR AALTO JA FILMISTUDIO PROJEKTIO
LASTENLEIKKIÄ
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Teollista yhteiskuntaa kuvaava Nykyaika (1936) oli Chaplinilta uusi avaus, ja sen anarkistisen satiirin yleispätevyys on vain korostunut globalisaation aikakaudella. Paulette Goddardista kulkuri sai ensi kertaa kumppanin, joka seurasi häntä taivaanrantaan asti.

Ensimmäinen täysi äänielokuva New Yorkin valot valmistui 1929. Seitsemän vuotta myöhemmin, 5.2.1936, kun äänifilmi oli jo vallannut kaiken maailman, sai New Yorkissa ensi-iltansa Chaplinin Nykyaika, viimeinen suuri mykkäkomedia, mykkä suurin varauksin. Chaplin käytti ääntä, musiikkia, puhettakin hyväkseen tässä kulkurinsa joutsenlaulussa (Diktaattorin parturi toki tuli lähelle kulkurin hahmoa), Hän vain tieten tahtoen hylkäsi ajatuksen ”normaalin” vuoropuhelun äänittämisestä. Miljoonien rakastaman Tsapen yleismaailmaisuus olisi kohtalokkaasti kärsinyt puheen suomasta erityislisästä: Chaplin tajusi kirkkaasti, että pantomiimi, eleiden ja ilmeiden kieli on universaalia, kaikille kansoille yhteistä, mutta englanninkielikin jotakin rajoittavaa, tiettyyn kulttuuriin supistuvaa viestintää. Mykkäfilmin tutut välitekstit valittiin elokuvaan puheen asemesta, ilmoittamaan taustatietoja, ”runoilemaan” tunnelmia ja yksityiskohtia. Aivan välttämättömiä nämä pikkutekstit tuskin olivat, mutta Chaplin kai avoimesti halusi liittää uutuutensa Sennett-farssien taattuun perinteeseen. Uhma kääntyikin voitoksi: Nykyajasta tuli yleisömenestys, vaikka monet arvostelijat vaikuttivat tyypillisen penseiltä.

Nykyajan pääteemoihin kuuluu äänen ja mykkyyden, mekaanisen (käskevän, elämälle vihamielisen) puheen ja lyyrisen ilmeikkään hiljaisuuden vastakohta. Alkuteksti tiedottaa: ”Nykyaika on kertomus teollisuudesta, yksityisestä yritteliäisyydestä – ihmiskunnasta ristiretkellä tavoittelemassa onnea.” Chaplin siis kättelyssä nostaa sormen osoittaman Yhdysvaltain itsenäisyydenjulistukseen, Thomas Jeffersonin ikivihreään protokollaan, jossa elämä, vapaus ja onnen tavoittelu taataan puolivuosisataa.

Useimmat keskeiset aiheet näkyvät avauskuvissa. Alussa on kello lähestymässä kuutta, jolloin tehtaan pilli soi ja työpäivä käynnistyy. Lammaslauma rynnii kohti porttia – yksi musta yksilö muiden joukossa. Väkijoukko, harmaapukuisia työläisiä rientää kadulle maanalaisen portaita, tehtaaseen. Huippumodernit mahtavat koneet hallitsevat suurta salia. Electro Steel Corporationin teräväilmeinen johtaja istuu huoneessaan palapelin ääressä, silmäilee aamulehteä, nauttii sihteerintytön tuoman vesilasillisen kanssa jonkin pillerin ja ryhtyy johtamaan, ts. painaa nappia. Hän antaa jättikokoisen televisioruudun välityksellä käskyn kymmeniä vipuja, kytkimiä ja pyöriä hoitelevalle muskelimiehelle: ”Osasto viisi – lisää vauhtia!” Osasto viisi tarkoittaa liukuhihnaa, jossa liitetään, ruuvataan ja hakataan muttereita yhteen. Kukin työntekijä suorittaa refleksinä ikiomaa pikku liikettään: Chaplin oli tietoinen Henry Fordin Detroitin-tehtaiden nopeutusmenetelmistä. Numero 7 eli vanha tuttumme, ”eräs tehdastyöläinen” vailla nimeä, ei tahdo pysyä juoksevan remmin vauhdissa ja aiheuttaa kumppaneilleenkin hämminkiä. Komedia lähtee liikkeelle.

Elokuvan nimeksi aiottiin The Masses, Joukot. Yksilö ja joukko onkin Nykyajan valta-aihelmia. Muita alussa väläyteltyjä teemoja ovat aika ja työ, kone ja ihminen, käskijät ja käskettävät, hiostus ja kontrolli, vapaus ja vankeus. Kelpo kulkurimme on irrallinen ruuvi öljytyssä järjestelmässä, seottuaan hän roiskuttaa öljyään kaikkien silmille. Sähköterästehdas on hygieenisen puhdas työpaja, futurologista visiota – vaikka elokuvan muuten pitäisi sijoittua valmistusvuoteensa. Vessakin hohtaa valkoisuuttaan Tsapen pistäytyessä tauolla varkain tupakalle. Kellokortilla pitää merkitä tällaisetkin käynnit. Johtaja on todellinen isoveli ja  valvoo ankarana jok’ikistä kopperoa. Hukka on lähes täydellisesti eliminoitu. Myöhemmin etualalle nousee muita tärkeitä teemoja, kuten ruoka ja ruokailu, toimeentulon edellytykset, unelmat kodista ja onnesta. Eloonjäämisen taistelusta on viime kädessä kysymys. Aiheiden risteytymien ja käänteismuunnelmien nojalla Nykyajan perustavaksi vastakohtapariksi on mahdollista rakentaa toisaalta ääni – koneet – tehdas – pakko – sekasorto, toisaalta hiljaisuus – pantomiimi – runous – ihminen – koti – vapaus – vaisto – harmonia. Huisimmat keksintönsä Chaplin teki koneiden ja ihmisten törmäyksestä. Kun Buster Keaton useimmiten uurastaa itsensä rakkaitten mekaanisten vehkeittensä (veturin, kameran..) herraksi, niin Chaplinin elokuvissa, ainakin Nykyajassa, koneet hullaantuvat ja tekevät herkemmistä ihmisistäkin kaistapäitä.

Billowsin Automaattinen Syöttökone steriloituine suunpyyhkijöineen on varmasti Chaplinin nerokkaimpia ideoita. Liukuhihnan järkiperäistyksen periaate kehittyy siinä äärimmilleen. Kun kulkuri kiinnitetään ruokittavaksi, kone hyvän alun jälkeen meneekin epäkuntoon ja kiihtyy raivoisaksi. Keitot kaatuvat uhrin päälle, vipu työntää muttereita suuhun, piirakat iskeytyvät päin naamaa, ja maissirullaaja on musertaa poloiselta hampaat kurkkuun. Suunpyyhkijä muistaa vuoronsa kohtalon  varmasti. Johtaja hylkää koneen: se ei ole käytännöllinen. Jatkossa Tsape kostaa. Hän törmäilee ympäriinsä, valtaa muskelimiehen hallitseman hermokeskuksen ja vipuilee tehdasta sekasortoon. Lieskat leimuavat ja savu nousee koneista. Mielleyhtymät Orwellin ja Kubrickiin päin lienevät luvallisia.

Myöhemmässä vaiheessa syöttöasetelmaa muunnellaan. Kulkuri kiilaa pitkällisen työttömyyden jälkeen uuteen toimeen, Jetsonin tehtaille. Iäkkään konemestarin apulaisena hän kuljettaa raskasta työkalulaatikkoa pomonsa perässä. Mestari joutuu kohta vangiksi koneen sisään: pää vain pistää esiin metallin sisuksista. Tulee ruokatunti ja apupoika muistaa huolehtia esimiehestään. Hän kaataa kahvia äijän suuhun käyttäen hyväksi öljysuppiloa ja lopulta paistettua kanaa, jonka onkaloa myöten kuuma neste somasti valuu kurkkuun.

Äärimmäisessä kovuudessaan Chaplinin lapsuus vuosisadan Lontoossa ylitti jopa Charles Dickensin kuuluisat lapsuuden kokemukset, on F.W. Dupee huomauttanut. Omaelämäkerrassaan Chaplin vastusti Sigmund Freudia, koska tämä piti sukuviettiä ihmisen käyttäytymisen määrääjänä. ”Kylmä, nälkä ja köyhyydenhäpeä voivat vaikuttaa enemmän ihmisen sielunelämään”, Chaplin ajatteli.

Kun Nykyaika heijastaa pulakauden karvaisimpia vuosia, jolloin työttömien lukumäärä Yhdysvalloissa ylitti 15 miljoonaa, on siitäkin ymmärrettävämpää, että Chaplinin komedia rakentuu ravinnon saannin ja puutteen ympärille. Vankilan ruokasalissa naapuri tyhjentää kokaiinipussin suolapurkkiin, jota Tsape kohta huiskii muhennoksensa kirpeyttämiseksi. Seuraa filmin kenties tartuttavimmin hauska kohtaus: kulkuri marssii omia ratojaan pitkin sellirivistöä ja estää ärjyjen karkurien aikeet helposti koskapa pystyy väistelemään pistoolin luoteja. Muistettaneen Hiljaisen kadun (1917) heiveröinen poliisi (Tsape), joka saatuaan roistolta vahingossa huumepiikin persuksiinsa muuttuu teräsmieheksi ja tyrmää roikaleen siinä siunaamassa. Nykyaikaa sanottiinkin ensi-illan jälkeisissä arvioinneissa Chaplin-antologiaksi.

Elokuvan sankaritar, ”tytönveitikka, sataman lapsi” (Paulette Goddard parikymppisenä) esitellään varastamassa veneestä banaaneja koko nälkäiselle lapsilaumalle. Sittemmin kulkuri ja tyttö tutustuvat toisiinsa tytön paetessa varastettu ranskanleipä kädessä poliisia. Heidän unelmiinsa ja liikuttaviin ensikokemuksiinsa yhteisestä kodista sisältyy ensimmäiseksi aina jotakin suuhunpantavaa: leipää, lihaa, maitoa, maan hedelmiä. Chaplin muistaa Lontoonsa.

Nykyajan monimielisissä päätöskohtauksissa kulkuri saa menestyneen rakastettunsa ansiosta paikan laulavana tarjoilijana tanssiravintolassa. Eräs nälästä miltei sekopäinen asiakas on odottanut tunnin ankkapaistostaan eikä ikinä onnistukaan saamaan haltuunsa annostaan. Nälästä on tässä vaiheessa jo kehittynyt vitsi: Julian Smithin huomion mukaan ruuansaanti tulee yhä helpommaksi ja nälkä vähemmän vaativaksi elokuvan edetessä.

Elokuvan lopussa kuullaan valkokankaalta ensimmäistä kertaa Charles Chaplinin ääni. Huipennusta on upeasti pohjustettu. Laulavan tarjoilijan pitäisi oppia laulunsa sanat, joissa kerrotaan vanhasta rikkaasta miehestä ja nuoresta kauniista tytöstä. Harjoitellessaan numeroaan kulkuri tekee loistavat aloitusliikkeet, mutta avatessaan suunsa hän pysyy mykkänä: sanat unohtuvat. Eikä niitä edes kannattanut kirjoittaa paidan kalvosimeen luntiksi, sillä tositilanteessa hihankäänteet lentävät menojaan tarjoilijan repäisevän elehdinnän seurauksena. Elokuva on tullut Chaplinin uran kannalta ratkaisevaan pisteeseen: yleisö odottaa laulua, vastustamattoman pantomiimin veroista jatkoa. Solmu avataan nerokkaasti. Tyttö sivulta neuvoo hätääntynyttä tarjoilijaa: laula mitä tahansa, kunhan ääntä tulee. Ja kulkuri tekaisee sanoja:               

Se bella piu satore, je notre so catore
Je notre qui cavore, je la qu’, la qui, la quai!
Le spinash or le busho, cigaretto toto bello,
Ce rakish spagoletto, si la tu, la tu, la tua!
Senora pelafima, voulez-vous le taximeter,
La zionta sur le tita, tu le tu le tu le wa!
Lader la ser pawnbroker, lusern apperer how mucher,
E se confess a potchka, ponka walla ponka wa…

Eleillään ja ilmeillään kulkuri kertoo alkuperäisten sanojen mukaisen tarinan kaunottaresta ja miljonääristä, vaikka keksitty sanasto paremminkin viittaa kulkurin omaan elämänpiiriin, puutteen kieleen.

– Matti Salo (1973, 1988)