The Family Friend (2006)

L' amico di famiglia
Ohjaaja: 
Paolo Sorrentino
Henkilöt: 
Giacomo Rizzo, Laura Chiatti, Gigi Angelillo
Maa: 
Italia/Ranska
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
12
Kesto: 
110 min
Teemat: 
PAOLO SORRENTINO
Paolo Sorrentinon elokuvia on usein verrattu Felliniin, mutta ironisesti nimetty musta komedia The Family Friend (L’amico di famiglia, 2006) kallistuu enemmän Antonionin suuntaan. Niljakkaan rahanlainaajan autiota mielenmaisemaa tallentaa komeasti Sorrentinon hovikuvaaja Luca Bigazzi.

Paolo Sorrentinon kolmas elokuva L’Amico di famiglia (”Perheystävä”) oli osoitus uuden ohjaajan kyvyistä tehdä kansainvälisesti huomiota kiinnittävää elokuvaa.

Geremia de Geremei on seitsemänkymppinen rahanlainaaja, ruma, rikas, kyyninen ja ironinen – sanalla sanoen piikikäs. Hänellä on sairas ja pakkomielteinen suhde kaikkeen, äitiinsä, isäänsä, naisiin ja tietysti rahaa, ylipäänsä elämään. Hän on mies, johon kukaan ei halua törmätä, selvästi luonteeltaan mies ”joka ei ota vankeja”. Omasta mielestään hän on yksinäinen kaiken tämän vuoksi. Mutta Paolo Sorrentino sanoo tässä Cannesin festivaaleille 2006 tuodussa elokuvassaan, että ei vain Geremia vaan me kaikki olemme hänen kaltaisiaan.

Geremia, joka asuu vanhan äitinsä kanssa, on jatkuvassa hakemisen tilassa. Hän tarvitsee vaimon tai ainakin naisen. Kun Geremia törmää Rosalbaan, häneltä rahaa lainanneen perheen tyttäreen, hän on otettu, vaikka tunne on täysin yksipuolinen. Lähtökohdat ovat Sorrentinon mustalle ja synkälle maailmalle mitä sopivimmat.

Esikuvia pahaksi muotoutuneella räätälillämme on varsinkin 1800-luvun kirjallisuudessa: Dickensiltä mieleen tulevat saiturien kuningas Uriah Heep ja Oliver Twististä tunnettu roisto Fagin (joka on ajalleen tyypillisesti juutalainen) tai Grimmin pahantahtoinen ja petollinen Rumpelstiltskin (joka on epäkorrektisti oman aikansa kielellä kääpiö). Apurinaan likaisten töiden tekijänä Geremialla on Gino, kahvilanpitäjä, jonka kautta esille tulee jälleen kerran italialaisen elokuvan kosketus Amerikkaan, ihmemaahan.

Sorrentinon suunnat ovat monet, eikä hän takerru realismiin. Se onko kyseessä todellisuus, mielikuvitus tai vaikkapa unet ei katsojalla aina aukea. Ainakin hän välttää kriitikkojen inhoaman realismi-illuusion. Kriitikoiden mielessä Sorrentino vertautui Italian elokuvan suureen erilaiseen, Federico Felliniin, mutta yhtä hyvin on voitu ajatella, että ohjaaja on näihin vertailuihin liiankin omaperäinen. Hän on oma lukunsa.

Jos Sorrentinon elokuvista hakee helposti kiitettävää, on se musiikin kytkentä visuaaliseen. Siihen harvat kykenevät.

– Eri lähteitä käyttäen Jari Sedergren 11.2.2016