Kinokonsertti Päällysviitta (1926)

Shinel
Ohjaaja: 
Grigori Kozintsev, Leonid Trauberg
Henkilöt: 
Andrei Kostritshkin, Antonina Jeremejeva, Sergei Gerasimov
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Juri Tynjanov
Maa: 
Neuvostoliitto
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
K7
Kesto: 
79 min
Teemat: 
NIKOLAI GOGOL
KINOKONSERTTI
Lisätieto: 
Nikolai Gogolin kertomuksista • säestävät Marko Puro (piano), Mauri Saarikoski (viulu) • liput 12/10/5 €
Leningradilaisen elokuvan tunnetuimmat nimet ovat Grigori Kozintsev ja Leonid Trauberg, "Eksentrisen Näyttelijän Tehtaan" eli FEKS-ryhmän perustajat, joiden elokuvat liittyvät läheisesti Pietarin kirjallisuuden traditioon. Päällysviitta (Shinel, 1926) on kaikkien aikojen huimin Gogol-filmatisointi.

Grigori Kozintsev (1905–1973) ja Leonid Trauberg (1901–1990) tekivät yhdessä muutamia 1920-luvun ja 1930-luvun tähdellisimpiä neuvostoelokuvia. Heidän uransa alkoi uskomattoman varhaisella iällä – Kozintsev oli vasta 16-vuotias – FEKS:inä (”Eriskummallinen näyttelijätehdas”) tunnetun kokeilulaboratorion perustamisesta. Teatterikokeiluissa yhdistyivät Majakovskin ja Meyerholdin vaikutteet Chaplinin ja Sennettin slapstickiin, Griffithin ja Stroheimin kykyyn liikkua todellisessa maailmassa ja todellisilla kaduilla, pantomiimiin, sirkukseen tai vaikka nyrkkeilykehän liikkeeseen.

Tekijäparin Päällysviitta on Gogolin tekstien eittämättä hienoin elokuvaversio, nerokas visio yön, jäätävän pakkasen, lumen, varjojen ja tsaristisen byrokratian Pietarista. ”Gogol oli profeetta, modernin taiteen ensimmäinen hahmo, joka loi murhenäytelmää vastaavan groteskin kielen. Sellaiset lyhytmuotoiset kertomukset kuin ’Päällysviitta’ ja ’Nevan valtakatu’ eivät ole ensisijaisesti novelleja, vaan suuria murhenäytelmiä – niissä ei ole kyse vain köyhän miesrukan yksityisestä tilanteesta, vaan suuresta historiallisesta prosessista.” (Kozintsev)

Tyyli, jonka Kozintsev ja Trauberg omaksuivat Päällysviitassa, eräänlainen romanttisesti kirkastunut ekspressionismi näkyy selkeimmin ohjauksessa ja näyttelijätyössä, Andrei Kostritshkinin Basmatshkin on tyyliltään kuin Caligarin säälittävä unissakävelijä, joka pikemminkin kokee kuin herättää kauhua. Räätälin ja hänen vaimonsa suorituksista voisi luulla, että kyseessä on kaksi hyvin ohjattua akrobaattia. Andrei Moskvinin kuvaus on milloin romanttista, milloin groteskia kohtausten vaatimusten mukaan. Se säilyttää päällystakin luonteen fetissinä ja käyttää sankaruutta ja mahtavuutta ilmentäviä kamerakulmia niin kauan kuin kirjurilla on uusi takkinsa yllään, mutta nousee armottomaan yläkulmaan sen jälkeen, kun takki on häneltä ryöstetty.

Etenkin lumen keskellä tapahtuvan ryöstökohtauksen kuvaus on Moskvinilta vaikuttava suoritus. Lavastaja Enei toi oman panoksensa sekä elokuvan henkeen että tehoon terävästi hahmotetuilla sisä- ja katunäkymillään. Kokonaisuudessa on kaikkien osatekijöiden sellaista ykseyttä, joka tuo mieleen Murnaun, Mayerin, Freundin, Herlth-Röhrigin ja Janningsin yhteistyön Viimeisessä miehessä, joka ehkä onkin vaikuttanut tässä tapauksessa FEKS:in esikuvana.

”Kun aloimme työmme neuvostoelokuvassa, saimme havaita, että Leningradin studio oli täynnä historiallisia elokuvia, hallitsevana periaatteenaan naiivi naturalismi. Tämän historiallisten pukujen paraatin halusimme korvata elokuvalla, joka sisältäisi tunteen määrätystä aikakaudesta, siis toisi yleisen tyylin naturalististen yksityiskohtien sijaan. Pyrimme myös mahdollisimman tehokkaaseen kuvalliseen ilmaisuun. Halusimme päästä niin kauas kuin mahdollista pukuelokuvan ulkoisesta muodosta ja halusimme välittää katsojille aikakauden atmosfäärin.” (Kozintsev)

– Peter von Baghin (Elokuvan historia, 1975) ja Jay Leydan (Kino – A History of the Russian and Soviet Film, 1973) mukaan