Dokumentin ytimessä 78: Miksi en puhu venäjää? (1993)

Ohjaaja: 
Kristina Schulgin
Maa: 
Suomi
Ikäraja: 
S
Kesto: 
115 min
Teemat: 
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 78-79
Lisätieto: 
dokumenttielokuva suomenvenäläisten kohtalosta tsaarin ajasta suomettumisen suohon
Miksi en puhu venäjää? (1993) on Kristina Schulginin dokumenttielokuva suomenvenäläisten kohtalosta tsaarin ajasta suomettumisen suohon, elämästä ilman oikeusturvaa, kotimaasta, joka lähes hävitti perinteen ja kielen, politiikan pelinappuloista hyvien naapurisuhteiden ylläpitämiseksi. Tekijän isoisän ja isän tarinat, sekä hänen oman kasvunsa tapahtumat ja tunnot kertovat maasta, jonka nimi on Suomi.

Kristina Schulgin oli toiminut monissa elokuvantekijän rooleissa jo 1960-luvun lopusta lähtien, mutta dokumentaristina Miksi en puhu venäjää vuodelta 1993 merkitsi läpimurtoa. Dokumentin runko oli hänen oman sukunsa tarina: venäläiset isovanhemmat oli karkotettu Helsingistä 1918. Isoisä jatkoi valkoisen armeijan mukana Siperiaan ja muu perhe jäi Sarapuliin nykyiseen Udmurtiaan, josta isä tuli Suomeen ”postipakettina”. Valtaisan materiaalin äärelle rakennettu tarina laajenee kuitenkin käsittämään emigranttielämän monia puolia Suomessa, maassa, jossa ei ollut aina hyvä puhua venäjää.

On selvää, että Schulginin elokuva liittyy sekä muistibuumiin että henkilökohtaisen dokumentin buumiin. Edellinen oli saanut alkunsa jo 1980-luvun historiallisissa dokumenteissa, joissa vähitellen luovuttiin autoritäärisistä selostajista tai kertojista ja siirryttiin haastattelun, muistin ja yksilökertomusten maailmaan. Yleisemmällä tasolla se tarkoitti kansakunnan suuren kertomuksen haastamista toiseuden, marginaalin tai vähemmistöjen erilaisilla kertomuksilla. Sosiologisesti tarkastellen se oli postmodernia haastamista, jonka kohteena oli nationalistinen yhtenäiskulttuuri. Eri näkökulmista totuudet vavahtelevat, kuten Schulginin dokumenttikin osoittaa.

Schulginin kokoon panema kertomus kattaa koko kirjon henkilökohtaisesta perheen kautta kansakuntaan: aiemmin tällaista laajaa kerroksellisuutta oli Suomessa nähty vain Antti Peipon suuntauksen aloittaneessa dokumenttielokuvassa Sijainen neljä vuotta aiemmin. Tyylillisesti Schulgin ja Peippo toki eroavat toisistaan selkeästi. Mutta niin eroavat myös henkilökohtaisen kautta dokumenttielokuvia tehneiden naisten elokuvat: mainittakoon 1990-luvulta Kiti Luostarisen muistin ristiriitaisuutta korostanut Sanokaa mitä näitte, Anu Kuivalaisen isän etsinnästä kertova Orpojen joulu, Hanna Miettisen etäiseksi jääneen, SS-joukkoihin kuuluneen isoisän jäljittämistä elokuvassa Sata kelloa tai Marja Pensalan kansatieteilijäisän tutkimusretkien rekonstruktio elokuvassa Aunuksen kylillä.

Henkilökohtaisuus ei Schulginin elokuvassa tarkoita siis vain omaelämäkerrallisuutta, vaan luovuutta ja visuaalista rikkautta, jossa ”kuvasikermät noudattavat alitajunnan määräämää assosiaatiota”, kuten Helena Ylänen asian Helsingin Sanomissa tv-arvostelussaan (HS 17.9.1997) ilmaisi. Visuaalisen ulottuvuuden toteuttajina ohjaajalla oli apunaan kaksi kokenutta ja osaavaa kuvaajaa, Timo Salminen ja Esa Vuorinen. He osoittavat jälleen kerran, että taitava kuvaaja saa dokumentista enemmän irti kuin se, joka tyytyy vähään.

Paitsi historiallinen Schulginin elokuva on peittelemättömästi poliittinen vakavassa käytännöllisessä mielessä: se tuo esiin ”eron tavanomaisen poliittisen kähminnän ja henkilöön käyvän poliittisen terrorin ja kiristyksen välillä”, kuten Raimo Kinisjärvi Kalevassa kirjoitti. Kinisjärven toisella huomiolla ja siis Schulginin elokuvalla on merkitystä vielä tänäänkin: ”Hätkähdyttävää on myös, miten saumattomasti terrorin ja urkinnan perinne säilyttää asemansa poliittisen ideologian vaihtumisesta huolimatta.” (Kaleva 17.9.1997)

Schulginin elokuva alleviivaa demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamista kaikissa tilanteissa. Sekin on viestinä ikuinen.

Jari Sedergren 5.11.2014