Dokumentin ytimessä 75: Olympia 52 (1952)

Ohjaaja: 
Chris Marker
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
S
Kesto: 
102 min
Teemat: 
DOKUMENTIN YTIMESSÄ K2014
Kopiotieto: 
dvd
Lisätieto: 
dokumenttielokuva Helsingin olympialaisista • esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren
Elokuvan suuren esseistin, ”lentävän ranskalaisen” Chris Markerin hyväntuulinen esikoisteos Olympia 52 (Ranska, 1952), kuvaus ”viimeisistä oikeista olympialaisista”, on meillä ennennäkemätön löytö. Kuvaajana vielä vihreä Marker tallensi 16 mm:n kamerallaan Helsingin kisatapahtumia heinäkuun 19. päivän avajaisista elokuun 3. päivän päättäjäisiin asti.

Helsingin kesäolympialaisten virallinen elokuvayhtiö Olympia-Filmi perustettiin joulukuussa 1951. Perustamisesta vastasivat elokuvamahdit Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus, joita ohjeisti Helsingin olympialaisten järjestelytoimikunta. Yhtiön tehtävä oli hoitaa kisojen vaativat filmaukset kotimaisin voimin, mutta kansainvälistä yhteistyötäkin tarvittiin. Paitsi Länsi-Saksasta, kuvaajia rekrytoitiin Englannista ja Skandinavian maista. Maailmoja urheilun merkeissä yhdistävän kansainvälisen kisafilmin loi Hannu Leminen yli 40 Olympia-Filmiä palvelleen kuvaajan aineistoista. Lisäksi Leminen teki kansalliset kisafilmit, Maailmat kohtaavat (1952) sekä Kultaa ja kunniaa (1953).

Vuosi 1952 oli jo etäällä siitä Berliinin vuoden 1936 olympiakisojen todellisuudesta, jolle kolmannen valtakunnan dokumentaristi Leni Riefenstahl oli antanut filmatisoidun muodon ja ideologisen sisällön. Saksalainen näkemys oli silti valttia vielä Helsingissäkin. Kuvauksiin ja kisafilmien levitykseen osallistunut Länsi-Saksan uutiselokuvayhtiö Neue Deutsche Wochenschau nousi sotavuosien tuhkasta vahvaan rooliin. Yhtiön tuotantojohtaja Heinz Wiers hankki suomalaisille Olympia-Filmin palvelukseen maansa eturivin kuvaajia ja käynnisti kisafilmin maailmanvalloituksen Saksasta.  Samalla Riefenstahlin Fest der Schönheit -olympialaiselokuvan nationalistinen eetos ja rodun estetiikka vaihtuivat rasismista riisuttuun ja urheilijoiden menestystä tasapuolisesti arvostavaan reportaasiin. ”Maailmojen kohtaaminen” ja ”humanitas” olivat Heinz Wiersin ydinkäsitteet. Kylmän sodan hän rajasi suomalaisten kanssa yhteisymmärryksessä kuvausten ulkopuolelle. Yhtä kaikki, kylmän sodan vastakkainasettelua aistittiin kaikilla areenoilla, kun ensimmäisen kerran sodan jälkeen kisoihin osallistunut Neuvostoliitto ja vapaan maailman tähtilippuinen edunvalvoja kävivät kaksintaisteluun kirkkaimmista mitaleista.

Olympia-Filmi Oy:n monopolille vaihtoehdon avasi Helsingin Olympialaisten järjestelytoimikunnan Kuva- ja Filmitoimisto. Toimisto tuki ja valvoi Euroopan ja Yhdysvaltojen uutiselokuvayhtiöiden perustaman News Reel Poolin filmaustoimintaa. Lisäksi filmitoimiston johtaja, elokuvaohjaaja ja dramaturgi Jack Witikka myönsi liberaalisti kuvauslupia kaitafilmaukseen ja avusti lukuisia elokuvantekijöitä. Heihin kuuluivat mm. suomalaiset Heikki ja Claire Aho sekä Erik Blomberg, British Paramount Newsille Suomi-kuvan suunnitellut Michael Bauel sekä kuvauksiin osallistunut ja sen ohjannut nuori ranskalainen Chris Marker. Kylmän sodan jakolinjalla tasapainoillut Witikka joutui myös päästämään kisapaikoille Mosfilmin ja Yhdysvaltojen armeijan ideologiset kamerat. Chris Markerin Olympia 52 oli Ranskan opetusministeriön tilaus, joka ilmeisesti tyydytti maansa kiinnostuksen Helsingin kisoja kohtaan. Markerin filmiä levitettiin kaitana. Sen lisäksi joissakin Pariisin teattereissa pyöri Warner Pathé Newsin XV-Olympia Helsinki 1952 -katsaussarja. Vain Markerin dokumentti kattoi kisat avajaisista päättäjäisiin.

Olympia 52 avautuu lähes kymmenminuuttisella kaupunkikuvalla. Helsingin olympialaisten järjestelytoimikunnan kanssa tehty sopimus edellytti maan ja pääkaupungin mainontaa kisakuvausten ohessa. Elokuvan ensimmäinen osa keskittyi siksi Helsingin ja sen ultramodernin funkkisstadionin esittelyyn. Markerin kuvausryhmän kevyt kalusto täytti tehtävänsä. Se reagoi notkeasti ja poimii nautiskellen yksityiskohtia, kasvoja, ihmisiä ja ilmiöitä. Väliin leikkautuu vertikaalisen ja horisontaalisen kameraliikkeen haukkaamaa kaupungin tilaa ja arkkitehtonisia maamerkkejä.

Toinen osa keskittyy ensin avajaisiin ja luo sitten katsojille kilpailutilanteista jännitysnäytelmiä. Kulma raottuu myös Helsingin Koskelan ja Otaniemen kisakyliin, jossa sekä jenkit että Neuvostoliiton väkivahvat urheilijat harjoittelevat. Paikoin Marker toistaa urheilusankarien suorituksia mekaanisin hidastuksin kuin opetustarkoituksessa. Ajoittain tapahtumisen ja yleisön hälyn katkovat hiljaisuuteen ja toimettomuuteen putoamisen hetket. Tehokeinoja ovat myös tiiviit lähikuvat, jotka puhuvat urheilijoiden tunteiden kielellä. Ne muodostavat Markerin johdonmukaisesti käyttämän inhimillistävän tekijän. Urheilijoiden esittäytymisen kasvokkain ja suorituksesta lähikuviin palauttavan rytmityksen mahdollisti kehittynyt optiikka. Atleettisen lihastyön ajoittain murtavissa kuvauksen strategioissa se loi sotienjälkeistä humanismia myös saksalaisella Wiersillä ja suomalaisella Lemisellä.

Muissakin suhteissa Marker on omaperäinen. Soihdun stadionille tuova Paavo Nurmi tallentuu ensin realistisesti hiilimurskaa tallaavana ikämiehenä, kunnes katsomoon sijoitetut kuvaajat heroisoivat suomalaisten suurjuoksijan. Soihdun syttymisen hetkellä kameramiehet tekevät Nurmesta maailmoja primus motorina yhdistävän symbolin, tämä kaikki avajaismarssiin osallistuneen urheilevan massan silmien edessä. Inhimillisyyden ja sankaruuden dualismi toistui myöhemminkin filmatisoinnin kaanonissa. Erityisesti kaksi kisojen hahmoa kasvaa Markerin muotoilemana ylitse muiden. He olivat rautaesiripun takaa saapunut ”ihmisveturi” Emil Zátopek sekä Berliinin raunioilta avajaisjuhliin ilmestynyt pasifistinen Barbara, ”rauhanenkeli”, täydeltä nimeltään Barbara Rotbraut-Pleyer.

Markerin kamerasilmä hurmaantui läntisen median mukana ja antoi ennakkoon punakoneeksi leimatulle Tsekkoslovakian suurjuoksijalle ihmiskasvot. Romanttiset lähikuvat kisakylän kuhertelevasta ”dream teamista”, keihäänheittäjätär Dana Zátopkovásta ja hänen ”Satupekastaan” edeltävät maitohapon poltteessa vääntelehtivän juoksijan sankaritarinaa. Samalla Markerin filmitaivas synkkenee niiden hetkien ajaksi, jolloin Zátopekin raskas, mutta talttumaton laukka polkee alleen ranskalaisen Alan Mimounin mestaruusunelmat. Saksalaisen Barbaran rauhan ja rakkauden juoksu, ”vesipisaroiden pommittaessa”, pysähtyi sen sijaan viranomaisten ja sodan kovettaman median tylyyn torjuntaan jo ennen kalkkiviivoja.

Markerin levypakista löytyi sekä sinfoniaosuuksilla tehostettua pateettisuutta että jazzin jytkettä, kun oli aika rytmittää verryttelevien jenkkiurheilijoiden muokkausvoimistelua. Viimeisenä silauksena nähdään katsaus olympialiikkeen historiaa. Hektisestä kuvajournalismista poiketen tekijä jykevöittää siten tietoisesti elokuvansa dokumentaarista luonnetta.  Loppukuvat muistuttavat puolestaan siitä, miten Marker oli sota-ajan varjojen lapsi. Olympiatulen sammuttua elokuva päättyy Waltarin Sinuhen tapaiseen turhuuden disilluusioon aution ja tuulisen stadionin hiilimurskalta pyyhkiytyvien askeljälkien äärellä.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 18.3.2014