Poikani Kevin (2011)

We Need to Talk About Kevin/Vi måste prata om Kevin
Ohjaaja: 
Lynne Ramsay
Henkilöt: 
Tilda Swinton, John C. Reilly, Ezra Miller
Maa: 
GB/USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
112 min
Teemat: 
SCOTLAND THE WHAT?
Lisätieto: 
Lionel Shriverin romaanista
Lynne Ramsayn raadollinen, kiehtova Poikani Kevin (2011) perustuu Lionel Shriverin romaaniin. Eva Khatchadourianin maailma ei ole enää entisensä hänen saatuaan pojan, joka alusta alkaen hylkii äitiään. Syyllisyys ja toivottomuus painavat Evaa, ja pojan kasvaessa hän alkaa pelätä myös muiden puolesta. Tuhoon tuomitun perheen muodostavat Tilda Swinton, John C. Reilly ja Ezra Miller (teini-ikäisen Kevinin roolissa).

Lionel Shriverin samannimiseen romaaniin pohjautuva, kriitikoiden ylistämä We Need to Talk About Kevin on trillerimäinen kuvaus erään äidin sielunmaisemasta. Kerronta on alusta alkaen sirpalemaista, ajassa sinne tänne hyppivää, ja toistuvana kuvana nähdään päähenkilö Eva ajamassa autolla kohti jotain onnettomuuspaikkaa: hälytysvalot välkkyvät, ihmisiä on kerääntynyt paikalle, tunnelma on kaoottinen ja äärimmilleen kiristynyt. Se, mistä on kyse ja mitä on tapahtunut eri aikoina selviää pikkuhiljaa. Alusta asti selvää on kuitenkin, että tarinan nykyhetkessä Evan poika on vankilassa ja Eva itse viettää yksinäistä, niukkaa ja ankeaa elämää talossa, jonka ulkoseinistä ja ikkunoista hän joutuu putsaamaan niille roiskittua punaista maalia. Ympäristö näyttää suhtautuvan häneen enimmäkseen vihamielisesti, eikä tunnelma uudessa työpaikassakaan ole järin leppoisa. Takaumien kautta nähdään välähdyksiä viimeisten kuudentoista vuoden ajalta eli siitä asti, kun Evasta tuli äiti. Jo raskausaikana Eva koki tilanteen itselleen vieraaksi, ja heti lapsen syntymästä alkaen äidin ja pojan suhde on ollut vaikea.

Elokuva pakottaa miettimään, voiko ihmisen lapsi olla syntyjään paha. Vahvasti sellainen vaikutelma syntyy, kun seuraa Evan ja hänen poikansa, Omen-elokuvien saatanallista lasta muistuttavan Kevinin arkielämää ja heidän vuorovaikutustaan. Vai onko ongelma sittenkin itseltään hukassa olevassa naisessa, joka kaipaa vapaata, vauhdikasta nuoruuttaan Ranskassa eikä kenties vain osaa (tai halua) olla äiti. Näihin pohdintoihin ei elokuva anna suoranaista vastausta. Jotain perin eriskummallista on kuitenkin siinä yksinäisyyden tilassa, jossa Eva tuntuu jatkuvasti elävän, vaikka hänellä on perhe ja upea talo – jonka kliinisiä, tyhjyyttään kumisevia tiloja on vaikea mieltää kenenkään kodiksi.

Visuaalinen kunnianhimoisuus näkyy ja kuvaus on tyylikästä. Toistuva elementti on punainen väri, jota on helppo verrata vereen. Takauma hurmioituneesta Evasta vellomassa eteläeurooppalaisen tomaattifestivaalin kadut täyttävässä punaisessa nesteessä, vihamieliset maaliroiskeet talon seinillä, liiallisesti hilloa pursuava leipä, ketsuppi… Veri on ikään kuin läsnä alusta asti, vaikka sitä itseään ei edes näytetä. Kuvat Evan kasvoista ovat kylmääviä: hän tuntuu koko ajan olevan fyysisesti äärimmilleen jännittynyt, ilmeetön ja tyhjäkatseinen. Tilda Swinton on loistava roolissaan, ja onnistuu muutamana tärkeänä hetkenä välittämään kalvakoiden kasvojensa kaiken seisahtuneisuuden läpi sen kouraisevan tuskan, jonka Eva epäilemättä sisällään tuntee.

Elokuvan musiikkivalinnat ovat mielenkiintoisia. Huolettomat menneiden vuosikymmenten Lonnie Doneghan -biisit, Beach Boys ja Buddy Hollyn pehmeä ääni luovat selkäpiitä värisyttävää kontrastia tapahtumille ja kuville. Arkielämän tapahtumat kadulla kävelyineen ja kaupassa käynteineen ovat enemmän tai vähemmän jännittyneitä: koko ajan läsnä on tietoisuus siitä, että mitä tahansa ikävää voi yhtäkkiä sattua.

Sekä ohjaaja Lynne Ramsay että pääosanäyttelijä Tilda Swinton on palkittu elokuvasta useaan otteeseen.

Mervi Herranen 29.10.2014