Il Divo – Giulio Andreottin merkillinen elämä (2008)

Il Divo
Ohjaaja: 
Paolo Sorrentino
Henkilöt: 
Toni Servillo, Anna Bonaiuto, Giulio Bosetti
Maa: 
Italia/Ranska
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
16
Kesto: 
117 min
Teemat: 
PAOLO SORRENTINO
Il divo – Giulio Andreottin merkillisen elämän (2008) keskiössä on Italian poliittisen juonittelun ja järjestäytyneen rikollisuuden kudelma. Keskipisteessä on pääministeriksi peräti seitsemän kertaa valittu Giulio Andreotti jota nimitettiin niin jumalalliseksi (Divo) kuin belsebuubiksikin.

Paolo Sorrentino sai kansainvälistä huomiota Cannesissa esitetyllä elokuvalla The Consequences of Love (Le conseguenze dell'amore, 2004), jossa Toni Servillo näytteli ulkoisesti tyyntä, muistojen ja mafiayhteyksien vaivaamaa liikemiestä. Il Divo on näyttävämpi remix samasta aiheesta. Vaikka päähenkilö Giulio Andreotti on yksi Italian parhaiten tunnettuja poliitikkoja, Servillon roolisuoritus on aiemman elokuvan tavoin mystinen.

Se, että Il Divo perustuu kuuluisan elossa olevan ihmisen elämään, tekee katsomiskokemuksesta hyytävän. ”En ole koskaan nostanut syytteitä, koska minulla on huumorintajua,” sanoo Servillon esittämä Andreotti. Monet mehukkaista elokuvan nostamista syytöksistä ovat laskelmoidusti vain vihjailevia. Onko Andreotti palermolaiskansanedustaja Salvo Liman murhan takana vai katseleeko hän vain hevoskilpailua? Kun näemme Andreottin suutelemassa mafiapäällikkö Totò Riinan kättä, eikö näky olekin vain oikeudenkäynnissä kuultavan epäluotettavan todistajan kuvitelmaa? Sorrentino soveltaa Andreottin machiavellimaista oppia: paljon väitetään, mutta harvat väitteet pysyvät.

Il Divo kuuluu perinteikkäiden italialaisten poliittisten elokuvien joukkoon, joita tekivät Elio Petri ja Francesco Rosi 1960-luvulla, mutta sen visuaalisesti näyttävät hyperboliset laajakuvat ja villin eklektiset musiikkivalinnat tuovat sen yhtä lähelle Oliver Stonen ja Martin Scorsesen töitä. Poliittisten ja rikollishierarkioiden analyyttinen ruumiinavaus muistuttaa Mafiaveljiä (1990).

Sorrentino kuormittaa yleisöä faktatulvalla: lähes jokainen kymmenistä puherooleista saa oman esittelyn tekstityksissä ja dialogi pursuaa viittauksia menneisiin ja nykyisiin poliitikkoihin (elokuva sijoittuu pääasiassa 1990-luvun tangentopoli-korruptio-oikeudenkäyntien alkuun). Niille, joille sodan jälkeinen Italian koukeroinen politiikka on vähemmän tuttua, elokuva voi aluksi tuntua hankalalta tai lähes mahdottomalta käsittää.

Yksityiskohtien pyörremyrskyn tarkoitus ei ole niinkään dramaattisesti tärkeiden asioiden kertominen vaan korostaa Andreottin outoa viileyttä tapahtumiin. Andreottin asento on suora kuin rautakanki ja kasvot täysin ilmeettömät. Elokuvassa puhutaan paljon siitä mitä hänen käden asennoista voi päätellä, mutta vihjeet jäävät epäselviksi. Hän ei juurikaan osallistu keskusteluihin muulla tavoin kuin aforismein tai epigrammein – argumentointi jää lähimpien puolueystävien tehtäväksi. Hän antaa neuvoa kaikissa asioissa politiikasta romantiikkaan. Naamio lipsuu vain hetkittäin (esim. Aldo Moron murha silminnähden piinaa häntä ja luottamukselliset keskustelut papin kanssa tuntuvat lähes avoimilta).

Il Divo (elokuvan nimi tulee yhdestä Andreottin kohteliaimmista lempinimistä) ei kykene lähellekään selittämään Andreottia, mutta juuri se on Sorrentinon tarkoitus. Miestä, joka on väistänyt metkuillaan niin paljon vuosien aikana (mm. 24-vuotisen vankilatuomion astumatta itse päiväksikään selliin) ei voi mitenkään tyhjentävästi avata kaksituntisen elokuvan aikana. Sorrentino ei voi juuri muuta kuin jättää elokuvan avoimeksi.

 – Michael Brooke, Sight & Sound 4/2009 (lyhentäen suomentanut Mikko Pihkoluoma 2.12.2011)