Delicatessen – herkuttelijoiden yö (1991)

Delicatessen
Ohjaaja: 
Jean-Pierre Jeunet, Marc Caro
Henkilöt: 
Pascal Benezech, Dominique Pinon, Rufus
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Gilles Adrien
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E) / dansk tekst
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
97 min
Teemat: 
HYVÄÄ RUOKAHALUA!
Kopiotieto: 
35 mm
Huumori on kieroa elokuvassa Delicatessen – herkuttelijoiden yö (1991). Post-apokalyptisessa Ranskassa nälänhätä on ajanut ihmiset syömään toisiaan, ja ränsistyneen kerrostalon teurastaja-vuokranantaja pitää huolta vuokralaistensa täysistä vatsoista nistimällä talonmiehen toisensa perään. Kauhu, romantiikka ja kummalliset juonenkäänteet paiskaavat kättä Jean-Pierre Jeunetin ja Marc Caron esteettisessä elokuvassa.

Delicatessenin tekee erikoiseksi viimeaikaisen ranskalaisen elokuvan kentässä se, että sen näyttävästi toteutetut tapahtumat sijoittuvat kokonaan elokuvan näyttämään ympäristöön. Siinä missä Besson-Beinexin koulukunnan kiiltelevät maailmat poikkeuksetta viittaavaan moniin paikkoihin omien rajojensa ulkopuolella (mikä poikkeuksetta johtaa amorfiseen tuntuun paikasta), Delicatessenin maailma  on melkein hermeettinen. Elokuva tuntuu sijoittuvan post-apokalyptiseen tulevaisuuteen joka on palautunut sota-ajan Ranskan nuhruisuuteen. Julie soittaa perinteisiä varieteelauluja nokkahuilullaan; Louison nähdään televisiossa suorittamassa esitystään selkeästi retro-tyylisissä lavasteissa; sota-ajan propagandaa traglodistien vastaisine artikkeleineen muistuttavan sanomalehden nimi on osuvasti Les Temps Difficiles (vaikeat ajat); yleisilme on samaan tapaan halvannäköinen kuin muissa viime aikaisissa 40-luvulle sijoittuvissa elokuvissa (Doctor Petitot, Uranus).

Anakronistinen tuntu säilyy läpi elokuvan, osaksi tyylillisten viitteiden muodossa - sumun ympäröimä talo yhdistää Bates Motellin ulkonäön Alexander Traunerin lavastuksiin Carnéen elokuvia varten siinä missä näkymät katolta muistuttavat René Clairin elokuvien kaupunkien horisontteja. Anakronismi synnyttää paradoksin joka lisää pikemminkin kuin vähentää tuntua ajasta, joka on sijoiltaan - eräs henkilö toteaa. että "ulkopuolella ei ole mitään jäljellä", mutta televisiosta tulee silti ohjelmaa. Kaikki tämä vahvistaa omituista vaikutelmaa ränsistyneestä Beckett-maailmasta, jossa joitakin yhteyksiä on yhä olemassa.

Viittausten tiheys ja toteutuksen tarkkuus mahdollistavat sen, että Delicatessen ylittää sen perustana olevan pop-video -estetiikan. Elokuvan tekijät - Caro tiettävästi teki storyboardin ja täydellisti ulkonäön samalla kun Jeunet hoiti varsinaisen ohjauksen - ovat toimineet mainonnan ja pop-videoiden parissa, sekä tehneet yhdessä kulttilyhärin Le Bunker de la dernière Rafale. Fragmentaarinen estetiikka on nähtävissä episodimaisessa gag-rakenteessa samoin kuin tavassa käyttää näyttelijöitä kuin eläviä marionetteja pikemminkin kuin antamalla heidän luoda perinteisiä henkilöhahmoja. Sarjakuvamaisuutta edustavat myös Dominique Pinonin upeat kumikasvot ja kauhealla tavalla valaistu, sileäkasvoinen teurastaja Jean-Claude Dreyfusin hahmossa, samoin kuin Interligatoristit hermostuneen ylimyksellisine hevosennaamoineen.

Elokuva on myös paljon velkaa ranskalaisen sarjakuvan traditiolle, ennen kaikkea Métal Hurlantin koulukunnalle, joka 70-luvulla uudelleen muotoili joitakin ranskalaisen kulttuurin nurkkakuntaisimpia ikoneja, samoin kuin absurdistisen Hara-Kirin lehden synkemmälle huumorille. Delicatessenin sarjakuva-rakenne käy ohueksi vasta loppua kohden, kun se ei onnistu luomaan tasapainoa seikkailuelementin (traglodistien hyökkäys) ja apokalyptisen kliimaksin kanssa. Mutta loputtomat pikku huomiot ja visuaaliset temput pitävät sen kimmoisena loppuun saakka. Itse asiassa alla häämöttävä sirkus-elementti viittaa toiseen tärkeään linkkiin ranskalaisen pop-kulttuurin kanssa: näin lähelle ranskalainen ei ole ennen päässyt Archaos-esitystä. [Archaos on vuonna 1987 perustettu, absurdeja ja brutaalejakin elementtejä yhdistelevä sirkus, jonka kreikkalaisperäisestä nimestä voi nähdä myös sanat 'taide' ja 'kaaos']

– Jonathan Romneyn mukaan, Sight & Sound, January 1992. HB 21.1.2003