Tämä maa on minun (1976)

Bound for Glory/Detta land är mitt
Ohjaaja: 
Hal Ashby
Henkilöt: 
David Carradine, Ronny Cox, Melinda Dillon, Gail Strickland
Lisähenkilöt: 
kuvaus Haskell Wexler
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
svensk text
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
118 min
Teemat: 
HAL ASHBY
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Woody Guthrien elämäkerrasta * laulut Woody Guthrie
Tämä maa on minun (1976) on elämäkertaelokuva Woody Guthriesta, 1930-luvun lamavuosien trubaduurista ja 1960-luvun folkliikkeen esikuvasta. ”This machine kills fascists” oli tunnus hänen kitarassaan. Pääosassa on David Carradine ja kuvaajana realistisen tyylin mestari Haskel Wexler.

"Perhaps an angry Elia Kazan version of the story might have been a greater film than Ashby's sweeping social canvas, with its all-too-human protagonist reflecting the weaknesses and aspirations of his time." (Joseph McBride).

Folk-laulaja, säveltäjä, säeseppo Woodrow Wilson Guthrie (1912 -1967) julkaisi 1943 omaelämäkertansa Bound for Glory. Runsaat puolet tästä kookkaasta opuksesta on omistettu lapsuuden päiville: eloisissa, detaljitarkoissa kuvaelmissa on Huckelberry Finnistä muistuttavaa iloista oivallusta. Kirjan jälkiosissa John Steinbeckin Vihan hedelmien  ja varmaan varhaisempienkin proletaariromaanien vaikutus tai sukulaisuus alkaa näkyä. Perinne on taattu ja antoisa: taiteellisesti lahjakas yksilö herkistyy työläisjoukkojen asialle, valjastaa kykyjään sorrettujen palvelukseen. Jack London, Joe Hill ja John Reed olivat Woody Guthrien edeltäjiä, Nelson Algren, Pete Seeger ja Bob Dylan hänen perillisiään. Joe Kleinin mukaan Guthrien kirja paljolti mytologisoi ja romantisoi tekijänsä vaiheita - siinä on oikeastaan enemmän romaania kuin autobiografiaa.

Guthrien kirjan jälkipuoliskon pohjalta vapaasti mukailtu elokuva Tämä maa on minun on vakaa ja kunnianhimoinen yritys Vihan hedelmien  ajan (1936 - 39) ja miljöön (Dust Bowlin seuduilta Kaliforniaan) vangitsemiseksi. Ohjaaja Hal Ashbylla oli vaikeuksia välttää John Fordin Steinbeck-filmatisoinnin tartuntavaikutusta, vaikka hänen ensisijaisina kuvalähteinään olivat Walker Evansin ja kumppanien valokuvat. Aiheistoa tarkastellaan poliittisesti ja samalla taiteilijana havahtuvan miehen kokemusten lävitse: miten suuren laman kirvelevimmät ilmiöt näkyvät elämää janoavan, valppaasti huomioitsevan folk-laulajan silmin.

Tämä maa on minun jakaantuu aika selvästi kolmeen osaan. Melkeinpä jähmettyneessä johdannossa maalaillaan hedelmätön maisema, autioituva texasilainen kaupunkipahanen Pampa. Kova aika on lyönyt leimansa asukkaisiin, joiden katseet kielivät tyhjyydestä, lamaannuksesta, epätoivosta. Neuvojaa, parantajaa, johdattajaa kaivataan kiihkeästi - ihmiset on jätetty vaille tukea, kiintotähteä. Elokuva vauhdittuu Woodyn jättäessä perheensä ja lähtiessä liftaamaan kohti länttä, Kaliforniaan. Miekkosen kulkurielon katkelmissa lähestytään "puhtaan elokuvan" ilmaisua: tämä osa hahmottuu tenhoavaksi liikkeen montaasiksi. Imuvoimaiset välähdykset Lincolnin valtatieltä, pikkukaupungeista, radanvarsilta, tavaravaunujen jäniksistä: pummeista ja hoboista panevat totisesti aprikoimaan, miksi ihmeessä amerikkalaiset elokuvaajat niinkin harvoin kajoavat tähän erinomaisen filmaattiseen aineistoon.

Varsinaisesti elokuva keskittyy - tosin rakoillen - Woodyn edesottamuksiin Kaliforniassa. Dokumentaarista taustaa on riittämiin, rikkaastikin löyhän kertomuksen vitaalina tukena. Kiertelevien työläisjoukkojen elinehtoja kuvaillaan vailla kompromisseja. Woodyn laulujen, yleensä kansanmusiikin, ihmisten välistä yhteyttä edesauttavan voiman aistii täyteläisenä. Ammattiyhdistysliikkeen aktivistien sankarilliset pyrinnöt raa’an väkivallan ikeessä kirjataan kirpeästi.

Musiikillisissa osissa, joita on turhan niukalti, elokuva kurkottelee oikeata mittaansa. Keskeytettyinäkin Guthrien laulut samoin kuin niitä lähellä oleva folk-musiikki antavat punaista sykettä kohtauksille. Milloin Woody lauleskelee yksin vaellellessaan, kuppiloissa, milloin maatyöläisten leireillä, ay-kokouksissa, joukon mukana yhtenä monista, milloin pienemmissä piireissä, radiossa, rämäkkänä työläisten sytyttäjänä. Kitaramies on paitsi tiellä maineeseen myös matkalla ihmisten yhteisyyteen, lähelle kansaa, (omassa nahassa) opittuun tietoisuuteen tovereitten elämän perusehdoista, jos kohta maailmanparantajan perheen jäseniä saman tien laiminlyödään. Tämä "yhteyden tarpeen kipeä kaipaus" (Walt Whitman) lähentää elokuvaa Ashbyn pääteoksen, Saattokeikan lukemille.

Ideologisesti Tämä maa on minun on varovainen: siinä aristellaan, niin räikeiden ristiriitojen kärjistymistä kuin peittelemättä kerrotaankin. Asioita ei aina tiukasti nimetä. Elokuva vakuuttaa aina näyttäessään ay-toiminnan julmaa tukahduttamista tai sitten turhautuneiden, osattomien kulkureiden kokemia kolhuja. Optimismia, yhteiskunnallisen vaiston havahtumista, luokkasolidaarisuuden syntyä lähestytään sitä vastoin epävarmoin askelin, oudostellen. Paremmin onnistutaan satiirin välähdyksissä: rikkaat, omahyväiset, varovaiset, pelkurimaiset, kaupalliset ihmiset saavat makoisia sohaisuja pitkin matkaa. Skenaristi Robert Getchellin raikas rivous, joka muistetaan elokuvasta Alice ei enää asu täällä, kukkii paikoin mehevästi. Kookas David Carradine ei ulkoiselta olemukseltaan lainkaan muistuta pientä ja jänteikästä Woody Guthrieta ja laulaakin liian kauniisti karheaääniseen malliinsa verrattuna. Mutta näyttelijän jäyhä ja maanläheinen suoritus on silti ihailtava.

LÄHTEITÄ: Joe Klein: WOODY GUTHRIE: A LIFE (1980). Joseph McBride: "Song for Woody: On the Set of BOUND FOR GLORY", FILM COMMENT 12:6/ November - December 1976, 26 -'28. Matti Salo: "Tuulen viemää: Woody Guthrien Amerikka", HELSINGIN SANOMAT 25.9. 1977.

- Matti Salo (1998)