Playtime (1967)

Ohjaaja: 
Jacques Tati
Henkilöt: 
Jacques Tati, Barbara Dennek, Jacqueline Lecomte
Maa: 
Ranska/Italia
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
115 min
Teemat: 
JACQUES TATI
Jacques Tati oli ranskalaisen elokuvan oman tien kulkija. Playtime (1967) oli ohjaajan huikein urbaani satiiri ja kaikkien aikojen erikoisin komedia. Tatin vakiohahmo Monsieur Hulot on siinä enää sivuhenkilö suurkaupungin ihmisvirrassa, harhailija virastokompleksien labyrinteissa. Tati seuraa uutta synteettistä maailmaa futuristisella katseella.

Nyt kun keskustelu ekologiasta, ihmisten elinympäristöstä on ollut polttopisteessä muutaman vuoden ajan, on syytä muistaa, ettei kukaan toinen elokuvantekijä ole kuvannut aihetta hauskemmin, terävämmin ja kauhistuttavammin kuin Jacques Tati. Harvaan tahtiin syntyneissä, mutta sitä painokkaammissa elokuvissaan Tati on kartoittanut elinympäristön muuttumista jo 40-luvun lopulta lähtien. Lystikäs kirjeenkantaja (1948) esitteli kyläidyllin, jonka paratiisilliseen rauhaan on jo luikertelemassa amerikkalainen tehokkuusajattelu. Riemuloma Rivieralla (1953) ennakoi ohjelmoidun lomanvieton ja massaturismin irvokkaita puolia. Enoni on toista maata (1958) rinnasti hauskasti ja purevasti vanhan inhimillisen kaupunkiympäristön ja elämäntavan sekä nykyajan tekniikan ja kulutushysterian.

Vielä pitemmälle elämän mekanisoitumisen, vanhojen perusarvojen ja elinympäristön tuhon kuvauksina menevät Playtime ja Trafic (1971). Playtimessa Tatin vakiohahmo Hulot on jälleen vastatusten Pariisin ultramodernien kummajaisten kanssa. Hän yrittää toimittaa jotakin asiaa uudessa lasiseinäisessä ja sokkeloisessa toimistorakennushirviössä, hukkaa virkailijan ja eksyy joillekin läpikotaisin groteskeille tavaramessuille. Rinnan Hulotin törmäilyjen kanssa seurataan yhtä lailla vieraantuneen amerikkalaisen turistiseurueen vaiheita, joissa toistuvat samat kuviot sieluttoman hygieenisine lentokenttineen, hotelleineen, kaupunkinäkymineen, tuote-esittelyineen ja kaikkine harhoineen. Turistien Pariisi on yhtä häilyvä, itse asiassa olematon kuin Eiffel-tornin ja Sacré Coeurin peilikuvat heiluvissa lasiovissa. Keskeinen, nämä turhuuden markkinat huipentava ja tiivistävä jakso on uuden yökerhon avajaiset, jossa sisustus ja koko ulkokuori säröilevät sijoiltaan menneen kulissin lailla.

Tämän tragikoomisen vision edessä katsoja ei kuitenkaan voi erehtyä siitä lämmöstä ja huolenpidosta, jolla Tati suhtautuu ihmisiinsä, ihmiseen yleensä. Muutamalla vedolla hän pystyy luonnehtimaan, muistettavia, jäljittelemättömiä ihmistyyppejä – ja niitä ehtii Playtimessä virrata katsojan silmien ohi useita kymmeniä. Ja vaikka näillä ihmisillä näyttää olevan ainainen kiire, vaikka he näyttävät elävän vailla syvempää yhteyttä toisiinsa, enemmän sattumien ja väärinkäsitysten kuin aidon kiinnostuksen tai kiintymyksen varassa, Tati osoittaa silti ymmärtävänsä heitä. Hän ei jonkun Linkolan tapaan pane ihmistä lajina, eikä eteenkään tavallista ihmistä syytteeseen ympäristön tuhoamisesta ja maailman menosta.

Tatin pyrkimys täydellisyyteen on tunnettua. Esim. juuri Playtimen tarkkuustyö kuvien ja äänien parissa lienee ylittämätöntä. Aiheesta, visuaalisten ja äänellisten gagien sumasta ja soinnutuksesta on kirjoitettu pitkiä oppineita tutkielmia. Kaikista rikkauksista alkaa päästä kärryille noin viidennellä katsomiskerralla. Tatin maailma on täynnä tapahtumia ja asiaa, täynnä komediaa, huvi- ja murhenäytelmä ovat läsnä samassa kuvassa.

— Sakari Toiviainen (1980). Tekijätietoa päivitti AA 29.12.1999