Dokumentin ytimessä 76: Sanokaa mitä näitte (1993) + Naisenkaari (1997)

Ohjaaja: 
Kiti Luostarinen
Maa: 
Suomi
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
S
Kesto: 
yht. 111 min
Teemat: 
DOKUMENTIN YTIMESSÄ K2014
Lisätieto: 
esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren
Kiti Luostarisen Sanokaa mitä näitte, alaotsikoltaan ”erään perheen muistin ja unohduksen historia” (1993), palaa traumaattisiin aikoihin ohjaajan äidin tarinan kautta. Naisenkaari (1997), työnimeltään ”Kurvit kunniaan”, jatkoi Luostarisen subjektiivisen dokumenttielokuvan linjaa. Se on kuvaus elämästä naisen ruumiissa: kehittymisestä naiseksi, kukoistamisesta, vanhenemisesta ja kuolemasta.

Sanokaa mitä näitte – erään perheen muistin ja unohduksen historia

Kiti Luostarisen dokumenttielokuva rakentuu perheyhteisyyden hauraille kokemuksille. Ne olivat lähes pyyhkiytyneet sotalapsina Ruotsiin lähetettyjen ja täällä identiteettinsä rakentaneiden seitsemän sisaruksen tunnemuistista. Elokuvallisin keinoin ”muistin ja unohduksen historian” syitä ja kadotettua perheyhteisyyttä jäljittämään ryhtynyt naisohjaaja oli sisaruksista nuorin.

Elokuva toimii kuin terapeuttisena tilana, joka kokoaa sisarukset muistelemaan ja etsimään yhteistä lapsuuttaan. Ajassa tapahtunut etääntyminen on kuitenkin peruuttamatonta. Muistelijoiden subjektiiviset ja katkonaiset tarinat eivät löydä kotiaan eivätkä ne sulaudu toisiinsa. Yhdistävän muistikokemuksen edellytykset ovat tukahtuneet jo lapsuudessa kohdattuun henkiseen ja fyysiseen perheväkivaltaan. Varhain hukkuneen sisaren muiston palvonta ja kodin edellyttämä elinikäinen surutyö on sisäinen pakote, joka on sulkenut tietoisuudesta sotalapsina koetut äidittömyyden omakohtaiset tuntemukset.

Luostarisen elokuvan psykologisessa kehyksessä kukin perheenjäsen oli kasvatettu suodattamaan muistin mielikuviksi vain hyviksi todetut asiat. Oman identiteettinsä ymmärtämisen ja vapauttamisen utopia haastoi kuitenkin ohjaajan valitsemaan toisenlaisen vaihtoehdon. Se merkitsi dokumenttielokuvan tekijälle henkilökohtaista haastetta osallistua elokuvaansa läsnä olevana näkijänä ja kokijana sekä ”selvittää itselleen kaikki, torjutut, ahdistavat muistot”.

Freudilaisuutta naisnäkökulmaiseksi oikaiseva lähestymistapa kietoutui tyttärille identiteettiä rakentavaan äitisuhteeseen ja sen järkkymiseen, jota Luostarinen oli selvittänyt jo ennen elokuvauksia kahdeksan vuoden ajan, aluksi dementoituvan äitinsä kertomuksia kokoamalla, äänittämällä ja analysoimalla. Näinä vuosina äidin muisti heikkeni ja rajautui regressiiviseksi näkymäksi oman lapsuutensa kultaamaan aikaan. Samalla loittonivat muistikokemuksen ulkopuolelle syyllisyys omien lastensa ankarasta kurikasvatuksesta, ikävät ja ankeat evakkomuistot ja lopulta perheenelättäjän arjen kokemus Kouvolassa nurkkabaarin pitäjänä.

Naisen identiteetin perussuhdetta olivat tutkineet uraauurtavasti valokuvissaan englantilaiset Jo Spence ja Rosy Martin. Myös elokuvaaja Antti Peippo etsi psykiatri Martti Siiralan ohjauksessa positiota autoritääriseen äitiinsä lapsuuden perhekuvista. Peipon päätelmänä syntyi henkilökohtainen tilinteko Sijainen (1989). Epäilemättä visuaalisen terapian auktoriteeteilla oli Luostariseen kiistämätön vaikutuksensa. Kuten Peippo, myös Luostarinen jättää vähemmälle miehisen kasvattajan, varhain manan majoille siirtyneen isän, hänet jonka perheenjäsenten valikoiva muisti oli kokenut joko väkivaltaisena tai ”niin lempeänä, ettei voinut kanaa tappaa”. Sen sijaan Luostarinen luotaa tyttärien ja äidin suhdetta intensiivisesti englantilaisten kehittämällä valokuvaterapialla materiaalinaan perheensä kuva-albumit.

Luostarisen kuva-analyysi kasvattaa tunnevoimaansa elokuvallisella merkityksenannolla, samalla kun fiktion vaikutushorisontista nousee esiin oppi-isä Andrei Tarkovskin Peili, sirpaleista kerätty kuva lapsuuden äiti-suhteesta ja identiteettiä ylläpitävistä matriarkaalisista muistoista, jotka saavat elokuvan todellisuudessa heijastuspintansa.

Kiti Luostarisen elokuvatekstin voimakenttä purkautuu dementoituneen äidin lapsuuteen liittyvistä mielikuvista, hellityistä kotikissoista, laitumella kirmaavista hevosista, solisevasta vedestä ja sodan pommitukset läpäisevästä kaipauksesta oman äidin menetettyyn syliin. Samalla avautuu montaasin sulkeutunut, vastakohdille perustuva muotokieli. Se oli vielä valttia ulkoistettua selostajaa hyödyntävässä 1980-luvun lopun valtadokumentissa ja sen rajojen rikkojana Luostarinen liittyi täydentävänä tekijänä Pirjo Honkasalon ja Kanerva Cederströmin käynnistämään omakohtaisen ja naisnäkökulmaisen dokumenttielokuvailmaisun kehittäjiin. Heidän luomustensa tunnevoima ja estetisoiva visuaalisuus haastoivat miehisen dogmin, samalla kun he panivat matriarkaalista muotokuria vaalivien kriitikoiden sietokyvyn lujille.

Kiti Luostarinen on elokuvantekijänä itseoppinut, kasvatustieteisiin perehtynyt älykkö, jolla oli taustansa yliopiston tutkijana. Ennen nousuaan dokumenttielokuvan kiitoradalle Luostarinen oli jo paljastanut ”pyykkikasojen, pölykoirien ja nälkäisten lasten keskellä” kyntensä. Niillä hän oli raapaissut TV-2:lle filmipirtelön ”Kodinkonetanssi”. Elokuvaohjaajana Luostarinen ei ole objektiivinen tarkkailija eikä juonellisen tarinan iskijä. Vain dokumenttielokuva tarjosi Luostariselle feministisen poliittisuuden välineen. Sen kautta hän oli valmis puhumaan omalla äänellään ja innokas soveltamaan elokuviinsa omaelämänkertatutkimuksen strategioita.

Sanokaa mitä näitte oli tuoreeltaan liian laadukas ja vaikeasti purtava pala menestyäkseen Tampereen lyhytelokuvajuhlilla. Noste oli ansaittava ensin ulkomailta. Luostarisen elokuva voitti vuonna 1994 Nordisk Panoraman dokumenttisarjan ja sai San Franciscossa vuonna 1995 arvostetun Golden Gaten.

Naisenkaari

Gracious Curves

”Minusta kaiken ikäiset, näköiset ja kokoiset naiset ovat kauniita. Kauneuden pitäisi vain antaa kukoistaa. Monelle vapauttavaa nähdä valkokankaalla naisia, joiden ruumis ei ole synteettinen vaan lihaa ja verta.” Kiti Luostarinen Tampereen elokuvajuhlilla 1997.

Kiti Luostarisen ohjaama vuonna 1997 valmistunut dokumenttielokuva Naisenkaari on elokuva elämisestä naisen ruumiissa: kehittymisestä naiseksi, kukoistamisesta, vanhenemisesta ja kuolemasta.

”Omassa naisruumiissaan 46 vuotta eläneelle” Luostariselle naisen ruumista lähentyvä subjektiivinen oli vanhaa perua, sillä jo hänen 8 mm:n elokuvakokeilunsa olivat olleet ”pieniä tutkielmia erilaisista naisvartaloista”. Näistä juontui 1990-luvulla dokumenttielokuvan käsikirjoitus, jonka teemoina olivat kasvu naiseksi, murrosikä, varhainen aikuisuus, raskaus ja imettäminen. Tämä hanke ei kuitenkaan onnistunut saamaan rahoitusta.

Naisenkaari yhdisti Luostarisen aiemmasta tuotannosta tuttua subjektiivista dokumenttia yleisiin naisteemoihin, jotka voidaan helposti jakaa feministisestä teoriasta tutulla tavalla kolmeen: female tutkii biologisesti ja kulttuurisesti määriteltyä naiseutta (naisena olemista), feminine naiseutta ja feminiinisyyttä kulttuurisesti määräytyneenä ominaisuutena (joka ylittää sukupuolikäsitteet) ja feministinen estetiikka (osana feminismiä), joka tutkii mitä esteettisessä merkityksenantoprosessissa tapahtuu (yhtenä tavoitteenaan feministinen vastarinta).

Subjektiivinen vastarinta oli todella ollut sysäys elokuvalle. Luostarinen oli itse kokenut ongelmalliseksi yleisesti suhtautumisen vanhoihin ja lihaviin naisiin, tai siihen, kuinka hänen tyttärensä joutui vallitsevien kauneusihanteiden aiheuttamien riippuvuuksien piiriin jo kymmenvuotiaana. Omaa kokemusta oli myös oman vanhenemisen tiedostaminen. Subjektiivisuudesta voitiin kuitenkin edetä yleisempään, sillä ohjaaja katsoi itse toimivansa "lähinnä kantavana rakenteena". Kun Luostarinen siirtyi käytäntöön ja etsi elokuvaansa esiintyjiä hän yllättyi, kuinka paljon halukkaita naisia löytyi – alastonkuvia myöten – pelkillä lehti-ilmoituksilla. Naisenkaaressa esiintyy Luostarisen itsensä lisäksi yli 50 naista, joiden ikäjakauma ulottuu vauvaikäisesti 90-vuotiaaseen.

Luostarisen mukaan kaikissa ihmisissä on kauneutensa: "Meidän täytyy vain oppia näkemään se itsessämme ja muissa. Ei pidä ajatella, että vain mainoksen mallityttö on kaunis. [- -] Ei ole yhdentekevää, miten me ruumistamme kohtelemme. Uskon, että ruumiiseen kätkeytyvät kaikki asiat, niin dieetit, kolarit kuin kauneusleikkauksetkin." Nykypäivän trimmattu ruumisidentiteetin tavoittelu ja sen vaatima kontrollointi muistutti hänen mielestään keskiaikaista kidutusta. ”Haluan tuoda sallivuutta silmiin, joilla katsomme itseämme ja muita ihmisiä", Luostarinen sanoi Tampereen elokuvajuhlilla1997. Naisenkaari palkittiin valtion laatutuella ja se voitti monia festivaalipalkintoja kotimaassa ja ulkomailla.

- Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 2.4.2014