Splendor – unelmien talo (1989)

Splendor
Ohjaaja: 
Ettore Scola
Henkilöt: 
Marcello Mastroianni, Massimo Troisi, Marina Vlady
Maa: 
Ranska/Italia
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
S
Kesto: 
110 min
Teemat: 
ORIONIN PITKÄT JÄÄHYVÄISET
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Splendor – unelmien talo (1988) kuorii ajan ja muistin salattuja kerroksia yhden paikan kautta. Elokuvateatterin vaiheiden ympärille rakentuu monikantainen rakkaustarina: kaikki kolme päähenkilöä – koneenkäyttäjä, paikannäyttäjä ja omistaja – rakastavat toisiaan, mutta yli kaiken elokuvaa, jopa siinä määrin, että elokuva näyttäytyy eräänlaisena uskontona ja elokuvateatteri sen temppelinä.

Splendor käsittelee tiettyjen asioiden rappiota, tiettyjen riittien katoamista, ajallemme ominaisten mielialojen nousua hallitsevaan asemaan. Elokuvateatteri on merkinnyt tilaisuutta tavata toisia, olla yhdessä, käydä keskusteluja. Nykyään ihmiset eivät enää tapaa toisiaan eivätkä keskustele toistensa kanssa. Televisio on vaikenemisen tapa, keskustelun joutsenlaulu. Elokuvateatteri muistutti kollektiivista seremoniaa, lähes jumalanpalvelusta: ihmiset menivät elokuviin, koska ne antoivat heille lupauksen toisesta maailmasta, tuonpuoleisesta elämästä. Mutta sellaista elokuvateatteria ei enää ole olemassa. Illuusiomme ovat murskaantuneet. Ja kollektiiviset tunteemme myös.

Pikkukaupungin ainoa elokuvateatteri on lopettamaisillaan toimintaansa. Se on jo myyty, ja pian sitä aletaan remontoida huonekaluverstaaksi tai joksikin muuksi sellaiseksi. Huomisesta alkaen tällä kaupungilla ja lähikylillä ei enää ole valkokangasta. Nopeasti laskevista katsojaluvuista päätellen vain harvoilla katsojilla on valittamista. Aikakausi, jolloin elokuva oli lyömätön ja ehtymätön unelmatehdas, on loppumassa, ja se vaikuttaa meihin kaikkiin. Se ei ollut vain ajanvietettä. Elokuvissa käyminen oli tapa ladata mieleensä kuvia koko elämän ajaksi, kuvia, jotka kerran mieleen syöpyneinä muuttuivat kestäväksi osaksi yksilöllistä muistia, kokemusta, kykyämme ymmärtää todellisuutta ja ylittää sen banaalisuus ja arjen ankara rutiini.

Milanon ihmeessä, Vittorio De Sican ja Cesare Zavattinin taruelokuvassa, on kohtaus, jossa joukko kadun kulkureita kokoontuu ihailemaan ainoaa spektaakkelia, johon heillä on varaa: aurinkoa joka laskeutuu taivaan laajakankaalla. Mahtava näytös antaa voimaa unohtaa talven kylmyys ja kamppailla tarmokkaammin lämpimän villapaidan hankkimiseksi. Jokaiselle katsojalle elokuva oli yhtä kuin tuo auringonlasku. Aurinko laskee nyt ikuisiksi ajoiksi.

Toki draamoja ja spektaakkeleja esitetään nyt toisaalla; niitä nähdään toisella tavalla ja toisissa paikoissa; mutta aivan yhtä varmaa on, että sitten kun elokuvaa ei enää ole olemassa nykyisessä muodossaan, yhtä monet ajatukset eivät siirry ihmiseltä toiselle. Ja kun ajatuksia on vähemmän, suhteet eivät ole niin hyvin määriteltyjä eivätkä erot niin selvästi jäsennettyjä. Tämä on pienen tarinamme aihe: yhden elokuvateatterin kuolema.

– Ettore Scola (Splendor Handbook of Production Information, Warner Bros. 1988) AA 1994