Piano (1992)

The Piano/Pianot
Ohjaaja: 
Jane Campion
Henkilöt: 
Holly Hunter, Harvey Keitel, Sam Neill, Anna Paquin
Lisähenkilöt: 
musiikki Michael Nyman
Maa: 
Australia/Uusi-Seelanti/Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
120 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Jane Campionin suurin menestys on seksuaalisuutta ja väkivaltaa runollisesti tutkiva Piano (1993). Holly Hunter ja Anna Paquin palkittiin Oscareilla rooleistaan mykkänä äitinä ja määrätietoisena tyttärenä. 1800-luvun vehreään Uuteen-Seelantiin, ohjaajan synnyinmaahan, sijoittuva goottilainen romanssi Brontën sisarusten hengessä sai myös käsikirjoitus-Oscarin.

Jane Campion on kaikissa elokuvissaan tarkastellut enemmän tai vähemmän neuroottisia, jopa psykoottisia, turhautuneita ja ahdistuneita naisia. Usein heissä on myös jotakin lähestulkoon herooista, ainakin jotakin perin juurin originellia. Heillä ei vain ole edellytyksiä ja keinoja antaa muotoa sisäisille impulsseille, mikä sitten johtaa erilaisiin ja eriasteisiin ristiriitoihin ympäristön kanssa. Pianon skotlantilainen päähenkilö Ada on lähetetty Uuteen Seelantiin pikku tyttärensä Floran kanssa uudisasukkaan Stewartin vaimoksi – Adan taustasta ei saada kuulla muuta kuin Floran fabuloituja versioita. Elokuvan ihmissuhteille ja koko sen ilmapiirille antaa ainutkertaisen sävyn tapahtumien sijoittuminen hapuilevan eurooppalaisen kulttuurin ja vain hillityn primitiivisen villeyden välille. Tämä ristiriita ilmentää myös ihmisten vaikeutta kommunikoida keskenään. Mutta lisäksi itse kullakin on omat henkilökohtaiset vaikeutensa tässä suhteessa. Stewart ei omaa alkeellistakaan kykyä katsoa asioita toisten näkökulmasta ja Ada on valinnut mykkyyden, aivan kuin hänen tunteensa eivät kerta kaikkiaan olisi selvitettävissä sanoin. Mutta ainakin Adalla on viidakon keskelle raahattu pianonsa, jolla hän minimalistisesti (Michael Nymanin sävelin) kykenee ilmaisemaan itseään – kunnes sekin riistetään häneltä osana Stewartin yritystä saada hänet keskittymään vaimon velvollisuuksiinsa. Ylläpitääkseen edes tämän yhden ilmaisukanavan Ada päätyy antamaan pianotunteja soittimen ostaneelle Bainesille. Vähitellen hienovarainen aistillinen jännitys synnyttää erikoislaatuisen eroottisen suhteen heidän välilleen.

Piano kommunikoi pitkälti visuaalisen yltäkylläisyytensä kautta. Uuden Seelannin huikean kauniit maisemat Stuart Dryburghin kuvaamina luovat vaikutelman miljööstä, jossa kyky tulla toimeen luonnon ja ympäristön kanssa on vähintään yhtä tärkeää kuin sosiaaliset suhteet. Mutta useimmat elokuvan henkilöistä ovat joutuneet välitilaan, jossa he eivät pysty kumpaankaan. Syntyy vaikutelma, että juuri tämän takia nämä valkoiset ihmiset ovat päätyneet tähän viidakkoon, johon he eivät kuulu. On kuin he kaikki olisivat paenneet jotakin maailman äärin vain todetakseen, että he voivat siellä aivan yhtä pahoin kuin muuallakin. Ei ihme, että maorien on niin vaikea ymmärtää heitä, eiväthän he ymmärrä itseäänkään, saati toisiaan.

Campion osoitti olevansa mestarillinen henkilöohjaaja puristamalla aivan uusia ulottuvuuksia esiin sellaisista kokeneista tähtinäyttelijöistä kuin Holly Hunter ja Harvey Keitel. Heidän kohtauksensa ovat hienovireisimpiä estyneen eroottisuuden kuvauksia mitä valkokankaalla on nähty. Erityisesti Hunterin suoritus on roolin vaatimassa eleettömyydessään tavattoman ilmaisuvoimainen. Mutta Sam Neill Adan miehenä ja Anna Paquin hänen tyttärenään ovat yhtä lailla vahvoja suorituksia. Campion oli ensimmäisenä naisena voittamassa Kultaisen Palmun Cannesin elokuvajuhlilla (Piano jakoi palkinnon Chen Kaigen Jäähyväiset jalkavaimolle -elokuvan kanssa) ja oli vähällä saada vastaavasti ensimmäisenä naisena Oscarin ohjauksesta – Spielberg Schindlerin listoineen meni kuitenkin edelle. Kahdeksasta Oscar-ehdokkuudesta (paras elokuva, paras naispääosa, paras naissivuosa, paras ohjaus, paras alkuperäiskäsikirjoitus, paras kuvaus, paras puvustus, paras leikkaus) Piano sai kolme: naispääosasta Hunterille, naissivuosasta Anna Paquinille (joka ei ollut näytellyt koskaan aiemmin) ja käsikirjoituksesta Campionille.

- HB 17.6.2000. Lähteitä: David Stratton, "Directors of the Year”. International Film Guide 1995