Made in USA (1966)

Ohjaaja: 
Jean-Luc Godard
Henkilöt: 
Anna Karina, László Szabó, Jean-Pierre Léaud, Marianne Faithfull
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
86 min
Teemat: 
JEAN-LUC GODARD
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Jean-Luc Godardin Made in U.S.A. (1966) on näkemys kylmästä sodasta poptaiteen väreissä. Anna Karina esittää etsivää, joka tempautuu kansainvälisen salaliiton verkkoon. Marianne Faithfull laulaa "As Tears Go By". Elokuva on omistettu Nicholas Raylle ja Samuel Fullerille.

Elokuvassa Made in U.S.A Godard astui jälleen uuteen vaiheeseen urallaan. Kuten Aviovaimo Pariisissa, jota Godard teki samanaikaisesti, Made in U.S.A. häivyttää kertomuksen taka-alalle kuvan ja äänen täyttyessä muista, odottamattomista ja kerroksisista yhdistelmistä, rakenteista ja aiheista – tätä linjaa Godard jatkoi koko 60-luvun tuotannossaan. Viimeisen hengenvedon lailla Made in U.S.A. perustuu eräässä mielessä amerikkalaiseen gangsterielokuvaan, ja Godard on kertonut, että hänen alkuperäinen ideansa oli tehdä eräänlainen uusi versio Syvästä unesta, mutta tällä kertaa nainen, Anna Karina, Bogartin roolissa. Paula Nelson saapuu kaupunkiin, Pariisiin, joka kulkee nimellä Atlantic City, tutkimaan rakastajansa kuolemaa ja kostaakseen sen. Kun hän elokuvan lopussa lähtee, hän jättää jälkeensä – kuten niin monien gangsterielokuvien yksityisetsivät ennen häntä – ratkaisemattoman arvoituksen ja sekasorron ilmapiirin sekä rivin ruumiita. Monet kosketukset viittaavat samanlaiseen Hollywood-lähteeseen: omistus Samille (Fuller) ja Nickille (Ray), ”jotka opettivat minua kunnioittamaan kuvia ja ääniä”, henkilöhahmojen nimeäminen: David Goodin (Truffautin elokuvan Ampukaa pianistia alkuteoksen kirjoittajana), Donald Siegel, Richard Widmark ja tarkastaja Aldrich. Sattumoisin on omana itsenään sekä pari palkkamurhaajaa nimeltään Nixon ja MacNamara.

Hyvin varhaisessa vaiheessa Paula kertoo, että ”jo nyt fiktio ohittaa todellisuuden. Jo nyt ilmassa on verta ja mysteeriä ja näytän olevan keskellä Walt Disneyn elokuvaa, mutta esittäen Humphrey Bogartia – siis poliittisessa elokuvassa”. Yhteenvedoksi Godardin tästä elokuvasta sopii myös Samuel Fullerin määritelmä: ”Elokuva on kuin taistelukenttä – rakkautta, vihaa, toimintaa, väkivaltaa, kuolemaa, sanalla sanoen: tunnetta”. Ja kuten työmies, joka baarissa leikkii sanoilla (”lasi ei ole minun viinissäni, tiski potkii neitiä”, jne.) Godard tekee elokuvassaan sarjan kokeita, joiden koetinkivi ei ole järjellisyys, vaan rakenteen logiikka. Hän käyttää päällekkäisiä monologeja ja kontrapunktisia dialogeja, kirkuvien värien ja muotojen, julisteiden ja merkkien kuvastoa, leikattuina yhteen tavalla, joka huutaa tuskaa. Näistä kuvien ja äänten yhteentörmäyksistä, merkkien ja kielten hajottamisesta syntyy merkitystaso, joka vaatii asioiden uudelleenarviointia, sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Kun Marianne Faithfull on laulanut ”As Tears Go By”, Paula aloittaa monologinsa: ”Mitä tahansa teenkin, en voi paeta vastuutani toisesta ihmisestä: Hiljaisuuteni vaikuttaa häneen aivan kuten sananikin”, ja jatkaa silmät kyynelissä: ”Joko tämä elämä ei ole mitään tai muuten sen täytyy olla kaikki”. Yksilön ja yhteiskunnan, elämän ja politiikan vuorovaikutus tihennetään lopussa:

”Tietoisuuteni draama on siinä, että menetettyäni maailman yritän löytää itseni, ja juuri tällä hetkellä olen hukassa"” Lähikuva kirjasta "Vasemmisto vuonna nolla"” Schumannin neljännen sinfonian alku: "Oikeisto ja vasemmisto ovat molemmat samaa, ne eivät koskaan muutu. Oikeisto, koska ase on typerä ja ilkeä. Vasemmisto, koska se on sentimentaalinen”. Paulan kysymys jää ilmaan.

– Roy Armesin (French Cinema Since 1946, 1970), James Monacon (The New Wave, 1976) ja muiden lähteiden mukaan ST, tekijätietoa päivitti AA 15.4.2000