M – kaupunki etsii murhaajaa (1931)

M/En stad söker mördaren
Ohjaaja: 
Fritz Lang
Henkilöt: 
Peter Lorre, Otto Wernicke, Gustaf Gründgens
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Fritz Lang
Maa: 
Saksa
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
100 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Fritz Langin M – kaupunki etsii murhaajaa (1931) on varhaisen äänielokuvan klassikko ja 1930-luvun alun kriisiytyvän Saksan tuntojen tulkki. Elokuva alkaa kadonneen ja sittemmin murhattuna löytyvän koulutytön Elsien tapauksesta. Murha on yksi monista samanlaisista, ja kaupunki elää todellisen painajaisen vallassa.

Fritz Lang kertoi minulle, että sen jälkeen kun lehdistössä vuonna 1930 oli ilmestynyt tietoja hänen aikomuksestaan tehdä elokuva nimeltä ”Murhaaja keskuudessamme”, sai hän useita nimettömiä uhkauskirjeitä ja häneltä kiellettiin erään studion käyttö tämän elokuvan kuvauksiin. Hän ei voinut ymmärtää syytä tähän salaliittoon, joka kohdistui kuuluisasta Düsseldorfin murhaajasta kertovaan elokuvaan, ennen kuin sattumalta näki hakaristimerkin studion johtajan takinkäänteessä. Natsipuolue pelkäsi, että elokuvan syytös kohdistuisi siihen. Lupa järjestyi, mutta ”tuona päivänä”, Lang kertoi, ”kasvoin poliittisista lapsenkengistäni”.

M alkaa kadonneen ja sittemmin murhattuna löytyvän koulutytön Elsien tapauksesta. Murha on yksi monista samanlaisista, ja kaupunki elää todellisen painajaisen vallassa. Poliisi työskentelee kuumeisesti jäljittääkseen lapsimurhaajan, mutta onnistuu vain häiritsemään alamaailmaa. Siksi kaupungin johtavat rikolliset päättävät löytää hirviön itse. Tässä kohtaa käsikirjoittaja Thea von Harbou on lainannut muuatta Brechtin Kerjäläisoopperan aihetta: rikollisjoukko pyytää kerjäläisjärjestön apua ja organisoi tätä kautta tehokkaan valvontaverkoston. Samalla kun poliisi tunnistaa murhaajan entiseksi mielisairaalan asukiksi, rikolliset ovat kerjäläisten auttamana jo piirittäneet hänet erääseen virastorakennukseen ja vieneet hänet hylättyyn tehtaaseen jossa järjestävät oman ”oikeudenkäyntinsä”.

Elokuva sai kaikkialla innostuneen vastaanoton. Se ei ollut vain Langin ensimmäinen äänielokuva, vaan myös hänen ensimmäinen merkittävä työnsä muutaman vuoden köyhemmän luomiskauden jälkeen. M tavoittaa jälleen Langin varhaisten mestariteosten Väsynyt kuolema ja Nibelungen tason ja vielä ylittää sen. Elokuvan dokumentaarisen arvon lisäämiseksi Lang on lomittanut mukaan kuvaraportteja poliisin menettelytavoista niin taitavasti, että ne näyttävät olevan osa toimintaa. Leikkauksella on kekseliäästi toteutettu poliisin ja alamaailman miljöiden rinnastus: esimerkiksi molempien osapuolten kokoukset lomittuvat tavalla, joka viittaa hienovaraiseen yhteyteen näiden kahden maailman välillä. Useissa yhteyksissä rinnastukset ovat myös ironisia. Todistajat eivät pääse yksimielisyyteen yksinkertaisimmistakaan asioista; viattomat kansalaiset syyttävät toisiaan raivokkaasti. Näiden hilpeästi sävyttyneiden välikohtausten rinnalla murhajaksot tuntuvat sitäkin kauhistuttavammilta.

Langin kekseliäs äänen käyttö pelon ja kauhun tunnelmien tiivistämiseksi hakee vertaistaan äänielokuvan historiassa. Kun Elsien äiti on tuntikausia odottanut tytärtään kotiin ja huutaa lopulta epätoivoisena porraskäytävään tämän nimeä, välähtävät samalla kuvassa tyhjä porraskäytävä, tyhjä ullakko, Elsien koskematon lautanen keittiön pöydällä, ilmapallo ruohokentällä ja takertuneena puhelinlankoihin – sama ilmapallo, jonka murhaaja osti sokealta kerjäläiseltä voittaakseen tytön luottamuksen. Huuto ”Elsie!” liittää nämä muuten irralliset kuvat yhtenäiseksi synkäksi tarinaksi. Ja aina silloin kun murhaajaa alkaa riivata tappamisen halu hän viheltää muutamia tahteja Griegin Vuorenhaltijan linnasta. Vihellys kulkee läpi elokuvan pahaenteisenä merkkinä hänen ilmestymisestään. Pienen tytön nähdään kävelevän kadulla: kun hän pysähtyy näyteikkunan eteen, Griegin salaperäinen melodia lähestyy häntä ja yht’äkkiä kirkkaan iltapäiväauringon valaisemat kadut näyttävät olevan täynnä uhkaavia varjoja. Myöhemmin vihellys yltää myös sokean kerjäläisen korviin, joka kuulee sen toisen kerran ja sinetöi murhaajan kohtalon. Toisen kohtalokkaan äänen muodostaa hänen turha yrityksensä rikkoa taskuveitsellään lukkoa, jonka taakse hän on jäänyt virastorakennuksessa: ääni kavaltaa hänet etsijöille.

Elokuvan todellinen keskipiste on itse murhaaja. Brechtin teatterin kasvatti Peter Lorre tulkitsee häntä verrattomasti, luoden kuvan jotensakin infantiilista poroporvarista, joka mutustelee omenoita kadulla ja jonka ei luulisi pystyvän tappamaan kärpästäkään. Kun poliisi kuulustelee hänen vuokraemäntäänsä, tämä kuvailee häntä rauhalliseksi ja siistiksi henkilöksi. Murhaaja on lihava ja näyttää enemmän naismaiselta kuin päättäväiseltä. Muutamat loistavat kuvalliset keksinnöt luonnehtivat hänen sairaalloisia taipumuksiaan. Kolmessa eri yhteydessä elottomat esineet ympäröivät murhaajaa ja näyttävät melkein nielaisevan hänet. Kun hän seisoo veitsikaupan edessä, hänet on kuvattu niin, että hänen kasvonsa heijastuvat kimmeltävien veitsien keskeltä. Istuessaan kahvilan terassilla muratin peittämän säleikön takana vain hehkuvat posket näkyvissä hän muistuttaa viidakossa saalistavaa petoeläintä. Ja viimein ahdistettuna tyhjään huoneeseen hän tuskin erottuu sekavasta romusta, jota hän yrittää koota esteeksi takaa-ajajiensa tielle. Koska monissa saksalaisissa elokuvissa mykkien esineiden hallitseva läsnäolo symbolisoi irrationaalisten voimien vaikutusta, voidaan katsoa, että nämä kolme kuvaa määrittelevät murhaajan hallitsemattomien vaistojen vangiksi. Pahat vietit musertavat hänet täsmälleen samalla tavoin kuin eri esineet sulkeutuvat hänen ympärilleen näissä kuvissa.

M vahvistaa Sinisen enkelin opetuksen: henkisen taantumuksen vanavedessä hirvittävät sadismin purkaukset ovat väistämättömiä. Molemmat elokuvat ovat paljastavia todistuskappaleita noiden ratkaisevien vuosien henkisestä tilasta ja antavat aavistuksen siitä, mitä tulee tapahtumaan laajassa mitassa, elleivät ihmiset kykene vapautumaan heitä vainoavista aaveista. Mitään vakiintunutta kaavaa ei vielä ollut. M:n katujaksoissa nähdään klassisen saksalaisen elokuvan tuttuja vertauskuvia kuten silmälasiliikkeen pyörivä spiraali ja poliisi joka ohjaa lasta kadun yli. Kun näihin aiheisiin liitetään kuva nukesta joka hyppii lakkaamatta ylös alas, paljastuu elokuvan häilyvä asenne anarkiaan ja auktoriteettiin.

Siegfried Kracauerin mukaan (Caligarista Hitleriin, 1947)