Before the Devil Knows You're Dead (2007)

Ohjaaja: 
Sidney Lumet
Henkilöt: 
Ethan Hawke, Philip Seymour Hoffman, Michael Shannon, Marisa Tomei, Albert Finney
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
117 min
Teemat: 
PHILIP SEYMOUR HOFFMAN 1967-2014
Sidney Lumet’n (Hikinen iltapäivä, Network) viimeiseksi ohjaustyöksi jäi Before the Devil Knows You’re Dead (2007). Philip Seymour Hoffmanin ja Ethan Hawken jännitteinen veljespari päättää rahapulassa ryöstää vanhempiensa korukaupan. Epäonninen hanke ajaa miehet odottamattomaan kriisiin.

Before the Devil Knows You're Dead -elokuvan synkän opetuksen kiteyttää Manhattanin timanttiliikealueella toimiva iäkäs jalokivikauppias pienessä, pimeässä huoneessaan. "Maailma on paha paikka", hän julistaa sellaisen ihmisen arvovallalla, joka on itsekin nähnyt ja tehnyt paljon pahaa. "Jotkut ansaitsevat siinä paljon rahaa, ja toiset se tuhoaa".

Lumetin Kelly Mastersonin käsikirjoituksen pohjalta ohjaama Devil on kronikka tuhosta – fyysisestä, henkisestä ja moraalisesta. Se, että useimmat uhreista ja tekijöistä ovat saman perheen jäseniä tuo tarinaan antiikin tragedian tukahduttavaa fatalismia. Mutta kohtalon toiminta on tässä tarinassa vähemmän merkitsevää kuin huonot valinnat ja onnettomat sattumat. Tämän maailman pahuus ei kumpua suuresta metafyysisestä periaatteesta vaan ihmisluonteen pysyvistä heikkouksista: ahneudesta, kateudesta, typeryydestä ja turhamaisuudesta. Esiin ei tuoda demoneja vaan pieniä, surkeita, tavallisia ihmisiä. Elokuvantekijät kirjaavat tarkasti heidän syntiensä seuraukset; miten pienistä hairahduksista kasvaa hirvittäviä, kun rakkaus puuttuu ja kunnianhimo turmelee. Yksinkertaiset, tavalliset toiveet, jotka koskevat rahaa, seksiä, asemaa ja kunnioitusta, johtavat murhaan.

Murhasta tarina alkaa, ja seksi tarjoaa siihen halvan, härnäävän johdannon. Esikaupungin lauantaiaamun rauhan rikkoo jalokiviliikkeen ryöstö tulituksineen, särkyvine laseineen ja pakoauton kirskuvine renkaineen. Saamme todistaa rikoksen muutaman kerran uudelleen, aina uusista näkökulmista, kun Lumet peruuttaa lähtöruutuun ja käy tapahtuman läpi uudelleen imien siitä esiin sen jokaisen merkityksen ja seurauksen.

Ryöstön on suunnitellut Andy Hanson (Philip Seymour Hoffman), joka on värvännyt nuoremman veljensä Hankin (Ethan Hawke) sen toteuttajaksi. Kuollut ruumis jalkakäytävällä kuuluu Bobby Lasordalle (Brian F. O’Byrne), pikkukonnalle, jonka Hank on palkannut likaisen työn tekijäksi. Lattialla vertavuotava myyjätär on Nanette Hanson (Rosemary Harris), Andyn ja Hankin äiti, joka omistaa yhdessä heidän isänsä Charlesin (Albert Finney) kanssa myymälän, jonka heidän poikansa ovat päättäneet ryöstää.

Millaiset ihmiset kehtaavat tehdä mitään tuollaista? Lumet, joka on ohjannut elokuvia 50 vuotta 83 ikävuodestaan, osaa jättää vastauksen lähinnä näyttelijöiden harteille. Andya ja Hankia ei selitellä, eritellä eikä puolustella. He lausuvat vuorosanansa ja tekevät tekonsa, ja kun elokuva on päättynyt, tunnemme heidät läpikotaisin.

Tiedämme, että Andyn avioliitto Ginan (Marisa Tomei) kanssa on jämähtänyt paikoilleen, että Gina makaa Hankin kanssa, ja että Hankin suppeaan elämään liittyy mainitun suhteen lisäksi kiukkuinen ex-vaimo (Amy Ryan), nuori tytär ja valikoima neuroottisia oireita. Hän on heikko ja epävarma – "vauva" sekä Andylle että Charlesille – ja luultavasti viimeinen, jonka tehtäväksi kannattaisi harkita ryöstökeikkaa.

Mutta Andy on varma siitä, että hänen suunnitelmansa toimii. Hän on kiinteistöalan tilinpitäjä, jolla on kustannettavanaan kallis huumeriippuvuus ja helliteltävinään surkuhupaisia toiveunelmia muuttamisesta Brasiliaan sekä paha taipumus yliarvioida älynsä ja aliarvioida epätoivoisuutensa. Hän on kylmä, pinnallinen ja suuttunut mies, yksi epäsympaattisimmista hahmoista, joita Hoffman, miehisen epämiellyttävyyden spesialisti, on koskaan näytellyt.

Andy simputtaa Hankia armottomasti, valehtelee työnantajilleen päin naamaa ja tuntee vain lähes olematonta katumusta, kun täydellinen rikos epäonnistuu kaameasti. Silti, hetkeäkään myötätuntoomme vetoamatta, Hoffman saa meidät välittämään esittämästään miehestä, jonka eettisen epäonnistumisen mittakaava suo hänelle eräänlaista negatiivisen suuruuden hohtoa. Sitä paitsi hänen itsevihansa on sitä luokkaa, että paheksuntamme tuntuu tarpeettomalta.

Klaustrofobisen genreharjoitelman lähtökohdasta Lumet kehittelee teoksen, jossa on moraalista painoarvoa ja yhteiskunnallista näkemystä. Hänen 1970- ja 1980-luvuilla valmistamansa suuret New York –elokuvat – Serpico, Hikinen iltapäivä, Vallan terällä, Lain pyöveli – olivat realistisia taruja, jotka perustuivat usein tosikertomuksiin ja olivat aina täynnä tiheää paikallistietoutta. Before the Devil Knows You’re Dead keskittyy hellittämättömästi muutaman päivän kauheisiin tapahtumiin, mutta kerronnan pujotellessa edestakaisin ajassa tarina avautuu suurempaan, laveampaan kertomukseen, tarinaan yhteiskunnallisesta noususta ja perheessä tapahtuneesta siirtymisestä.

Jokin aikaa sitten lähimenneisyydessä karski newyorkilainen timantinleikkaaja ja hänen vaimonsa muuttivat Westchesteriin, missä he kasvattivat kolme lasta (Hankilla ja Andylla on sisar) ja pyörittivät mukavasti sujuvaa liiketoimintaa. Miten tuo vaatimaton unelma muuttui Hankin ja Andyn väkivaltaisen syntiinlankeemuksen painajaiseksi on tarinan kiehtova musta aukko, myöhempien aikojen Theodore Dreiser -romaani, joka väijyy päivitetyn Jim Thompson -noir-kertomuksen varjossa.

Lumetin romaanimainen vaisto ja antaumuksellinen näyttelijäohjaus käyvät ilmi siinä, miten hän saa elokuvan pienen, monisäikeisen maailman huokumaan runsasta inhimillistä elämää. Tois- ja kolmassijaiset henkilöhahmot – Gina; Bobbyn vaimo Chris (Aleksa Palladino); hänen kovanaamainen lankonsa Dex (Michael Shannon; timanttikorttelin vanhus – eivät ainoastaan kuljeta juonta eteenpäin. Jokaisessa kohtauksessa on terävää, verevää elinvoimaisuutta jopa silloinkin, kun se uusitaan toisen tai kolmannen kerran, aina uudesta näkökulmasta ja aina uutta merkitystä tarjoten.

Niin pessimistinen kuin Before the Devil Knows You’re Dead onkin – täytyy kovasti siristää silmiään, jos haluaa nähdä sen loppuratkaisussa mitään sovituksen pilkahdusta – se on myös merkillisellä tavalla sykähdyttävä. Osittain se johtuu yksinkertaisesti siitä, että on niin jännittävää nähdä, miten jotakin, tai oikeastaan kaikki, on tehty niin hyvin. Liioitelluissakin osasuorituksissa – Albert Finneyn ärjynnässä, Ethan Hawken hepulikohtauksissa – on vakaumusta ja lujuutta. Kyseessähän on kuitenkin melodraama, ja maaninen näytteleminen on sen ydinmehua ihan yhtä hyvin kuin Carter Burwellin musiikin valittavat puhallinsoittimet.

Isoisäni, jonka tausta ei ollut niinkään erilainen kuin Lumetin, nyreksi synkkiä ja epätoivoisia elokuvia. "Koko elokuvassa ei ollut yhtään kunnon ihmistä", hän tapasi valittaa. Hän olisi tuskin löytänyt ketään sellaista myöskään elokuvassa Before the Devil Knows You’re Dead, mutta hän olisi varmasti pannut merkille humanismin, joka pelastaa tylyn tarinan nihilismiltä. Valkokankaalla vilisee luusereita, valehtelijoita, tappajia ja varkaita, mutta kameran takana on mensch.

– A.O. Scottin mukaan ("Robbing a Mom and Pop Store, Too Close to Home", The New York Times, 26.10.2007) AA 5.1.2012