The Player – pelimies (1992)

The Player
Ohjaaja: 
Robert Altman
Henkilöt: 
Tim Robbins, Greta Sacchi, Fred Ward, Whoopi Goldberg
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
125 min
Teemat: 
ROBERT ALTMAN
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
käsikirjoitus Michael Tolkin romaanistaan
Robert Altmanin paluuelokuva suuren yleisön tietoisuuteen oli The Player – pelimies (1992), yksi kaikkien aikojen Hollywood-satiireista. Jälleen Altman kuvasi suurta viihdeteollisuuden keskusta ja liikutteli valtavaa henkilöhahmojen joukkoa maailmassa, jossa ollaan alati vainoharhan rajoilla ja pidetään samalla joviaalia julkisivua yllä.

Pelimies on Altmanin myöhemmän tuotannon onnistuneimpia elokuvia siinä mielessä, että hän onnistuu pitämään pursuilevan, improvisatoorisen tuntuisen ja päällisin puolin fragmentaariselta näyttävän tyylinsä tarkasti fokusoituna. Hänen luomansa kuva Hollywoodin studiomaailmasta on värikäs ja moninainen mosaiikki, armoton mutta hauska visio yhteisöstä, joka kansoittavat ihmiset ovat vaihtelevassa määrin vastenmielisiä mutta monet samalla vastaan sanomattomalla tavalla charmantteja ja mielenkiintoisia. Heidän maailmansa vaikuttaa raadolliselta, useimmat tuntuvat olevan valmiita myymän ideaalinsa rahan vuoksi, pettämään ja jopa tappamaan oman etunsa ajamiseksi. Elokuva porautuu melkeinpä häkellyttävän syvälle studioiden todellisuuteen. Se että elokuvassa vilahtaa puolensataa todellista, itseään esittävää Hollywood tähteä pääasiassa kirkkaimmasta päästä, ei ole pelkkää ulkokohtaista kikkailua. He ovat Altmanin elokuvassa omassa elementissään ja heidän läsnäolonsa antaa elokuvalle painokasta lisäresonanssia samaan tapaan kuin todellisten näyttelijöiden ja studioihmisten esiintyminen Wilderin elokuvassa Auringonlaskun katu. Kuin kunnianosoituksena kaiken loiston mahdollistaneelle tekniikalle, elokuva alkaa todellisella kinemaattisella voimannäytteellä, kun näkymä studion päivittäisestä elämästä välitetään yhdellä huiman pitkällä ja kompleksisella otoksella. Ja eikös sen aikana joku muistelekin vanhoja hyviä päiviä ennen tätä MTV:n "cut, cut, cut " tyyliä.

Muutenkin Altman tuntuu liikkuvan kummallisella tavalla jossakin parodian ja pastissin välillä. Hän on kertonut pyrkineensä tekemään jokaisesta kohtauksesta kuin muistuman jostakin aikaisemmasta elokuvasta, ei mistään tietystä vaan  pikemminkin tietyn tyyppisestä elokuvasta. Hän työstää ja ironisoi lajityypillisiä aineksia niin pitkälle, että niiden kliseet alkavat muuttua joksikin uudeksi ja oudolla tavalla kiehtoviksi. Elokuvassa on humoristisia viittauksia Hitchcockiin, mutta tällä kertaa päähenkilö ei ole väärin syytetty hyvä mies vaan oikein syytetty huono ihminen, joka lopulta näyttää selviävän vaikka millaisesta pälkähästä. Ja vaikka elokuvassa on yllin kyllin film noirin teemoja, kuten  Michael Wilmington on todennut: "Lopussa pimeys voittaa - täydessä auringonpaisteessa." Elokuvassa on Happy End, mutta koska elokuva on alusta loppuun saakka leikitellyt Hollywood konventioilla, sekin toimii melkeinpä vitsinä.

Altmanilla suhde Hollywoodiin on aina ollut ristiriitainen, mutta hän on pystynyt jatkamaan omaperäisellä linjallaan pitempään ja vaikuttavammin kuin kukaan toinen amerikkalainen tiukasti oman päänsä mukaan etenevä ohjaaja ja hän on hyvin tietoinen siitä: "Sano joku, jolla on mennyt paremmin kuin minulla - en pysty nimeämään ketään. Olen tehnyt melkein 40 elokuvaa ..  minulla on ollut yleisömenestyksiä ja kriittisiä menestyksiä, elokuviani opetetaan kouluissa, melkein kaikkia elokuviani näytetään yhä ympäri maailmaa retrospektiiveissa".  Mutta hän tietää olevansa alalla, jolla tapahtuu paljon likaista ja jolla idealismia ei hevin palkita. Pelimies on kuin kosto rakastetulle vihamiehelle. Se on myös ronskia ironiaa uskollisia katsojia kohtaan. Päähenkilö, elokuvatuottaja Graffin Millä  toteaa, että elokuvassa on oltava jännitystä. naurua, rakkautta, toivoa, seksiä , alastomuutta, väkivaltaa, onnellinen loppu jotta se myisi.  Ja tietysti Pelimiehestä löytyvät nämä elementit. Niitä vain ei tarjoilla aivan sillä tavalla, kuin katsoja todennäköisesti haluaisi.

– HB Marraskuu 1999.  Lähteitä: Michael Wilmington: "Laughing and Killing", Sight & Sound, June 1992, Krediittitiedot: Sigh & Sound July 1992; Altmanin haastattelu, Film Commnet, May-June 1992.