Keskusasema (1958)

Bab el hadid/Gare centrale
Ohjaaja: 
Youssef Chahine
Henkilöt: 
Farid Chawki, Hind Rostom, Youssef Chahine
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Abdel Hay Adib
Maa: 
Egypti
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
12
Kesto: 
77 min
Teemat: 
CARTE BLANCHE À SATU LAAKSONEN
Youssef Chahinen (1926–2008) yli 50 vuotta kestänyt ura heijastaa arabimaailman ja Egyptin monenkirjavia vaiheita sekä ohjaajan vahvaa elokuvan ja kulttuurien tuntemusta. Mestariteos on neorealismin sukuinen Keskusasema (Bab el hadid, 1958), jossa Chahine esittää pääroolia, Kairon kuhisevan rautatieaseman rujoa lehdenmyyjää.

Egyptistä ja arabimaista tunnettiin lähinnä musiikkikomedioita ja imeliä draamoja, kunnes Youssef Chahine nousi kansainvälisen yleisön tietoisuuteen. Chahine tunsi sekä Hollywood-kerronnan että neorealismin haasteen. Jean-Michel Frodon kiteyttää että, hänen elokuvissaan oli tuskaa ja huumoria; hän tunsi kaupungin arkipäivän tuhat yksityiskohtaa; hän nosti esiin halun ja intohimon ikiaikaiset aiheet; hän tunsi klassisen ja itämaisen kuvamaailman ja hänen työssään fantasia kohtasi todellisuuden.

Chahinen elokuvassa koemme miten lähellä ja samalla kaukana arabikulttuuri on lännestä. Keskusaseman tarina on yksinkertainen, mutta maailma, johon se sijoittuu, on monimutkainen; lempeässä hengessä käynnistyvä tapahtumakulku paljastaa pimentoja kaupungin syvyydessä. Kertomus sijoittuu Kairon päärautatieaseman kauppiaiden maailmaan. Ihmisjoukosta erottuu rampa, hullun kaipauksen ja kiihkon riivaama kerjäläinen Kenaoui (Youssef Chahine), jonka halu uhkeaan limonadikauppiaaseen (Hind Rostom) jää vaille vastakaikua. Torjunta herättää Kenaouissa murhaavia ajatuksia, ja hän luulee tappaneensa mutta tuleekin vain haavoittaneeksi kollegaa, jonka nainen oli lähettänyt sijaisekseen treffeille.

Jacques Lourcelles kirjoittaa, että Keskusasema on "monien tyylisuuntausten uskomaton sekoitus". Siinä on vaikutteita italialaisesta neorealismista, joskin se on lähempänä Vittorio De Sican elokuvaa Napolin kultaa kuin Roberto Rossellinin pioneeriteoksia. Siinä on melodraamaa, yhteiskunta-analyysiä, amerikkalaisen film noirin veroista rikostragediaa sekä aimo annos ohjaajan omaelämäkertaa: Chahine ilmoitti, että rikollisen hahmossa hän halusi tutkiskella oman poroporvarillisen elämänsä turhaumia.

"Tuloksena ei ollut sekametelisoppa, vaan unanimistinen [yhteishengen filosofiaan perustuva] ja elämän rikkautta arvostava visio egyptiläisen kansan sosiologisesta moniaineksisuudesta tarkkailupisteenä Kairon päärautatieaseman ainutlaatuinen mikrokosmos, ainoa paikka koko maassa, jossa paikalliset kauppiaat, kaupunkiin tulleet maanviljelijät, turistit ja monenlaiset sivulliset voivat kohdata toisensa ja heitä voidaan kuvata yhdessä" (Jacques Lourcelles).

Elokuvasta tuli sittemmin egyptiläisen televisio-ohjelmiston kestosuosikki, mutta ensilevityskierroksellaan se sai vielä tyrmäävän vastaanoton suuren yleisön keskuudessa. Harmittomaan viihteeseen tottuneelle yleisölle se oli ensi alkuun liian kova pala purtavaksi.

– Antti Alanen: MMM Elokuvaopas (1995, 2005), Jacques Lourcelles: Dictionnaire du cinéma: Les films (1992) AA 6.11.2012