Viimeinen näytös (1977)

The Late Show/Den sista akten
Ohjaaja: 
Robert Benton
Henkilöt: 
Art Carney, Lily Tomlin, Bill Macy
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
93 min
Teemat: 
NEO NOIR
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Robert Bentonin Viimeinen näytös (Late Show, 1977) on Robert Altmanin tuottama, ja hänen satiirinen kädenjälkensä näkyy jo alkumetreillä. Yksinäinen nainen palkkaa yksityisetsivän etsimään kadonnutta perheenjäsentä, kissaa. Komedia saa kuitenkin väistyä kun luodit alkavat lentää ja tapahtuu murha.

Kun mieheltä murhataan liikekumppani, hänen odotetaan tekevän asian suhteen jotakin. Näin ajatteli Sam Spade, San Franciscolainen yksityisetsivä, Dashell Hammettin ”Maltan Haukan” klassinen sankari. Samaa mieltä on Ira Wells, vanhan työkumppanin horjuttua verisenä hänen asunnolleen kuolemaan.”Harry Reagan oli minun kaverini, lähes 24 vuotta. Kuka tahansa hänet sitten tappoikin tulee saamaristi katumaan”.

Viimeisen näytöksen Ira Wells on iäkkäimpiä yksityisetsiviä mitä alan kirjallisuus ja elokuvat tuntevat. Hän on harjoittanut Los Angelesissa ammattiaan runsaat 30 vuotta, toisen maailmansodan päätöspäivistä lähtien. Nyt 60-vuotiaana hän on vetäytynyt syrjään, elää yksin ja vaatimattomasti alivuokralaisena, ei omista autoa eikä paljon muutakaan. Omaelämänkertakin on juuttunut ensimmäiseen lauseeseen.

Joitakin muistoja toki on uralta kertynyt: vieläkin hän kantaa koivessaan lyijyä, jota muuan nainen häneen syyti hamalla 1950-luvulla. Raajarikko Ira on muutenkin vaivainen: vuotavan mahahaavansa takia hän on hiljan kärsinyt kaksikin tuskallista leikkausta, maannut puoli-vuotta letkujen varassa. Enää häntä ei sairaalaan viedä, vaikka kivut kuinka yltyisivät, Ira vannoo katkerasti.

Ira Wells ei olekaan ihan tyypillinen kovaksikeitetty salakyttä. Amerikkalaiselle elokuvalle ei tosin ole ainutkertaista ylevöittää arpeutuneita veteraaneja uljaiksi sankareiksi. Sam Peckinpahin Viheltävien luotien entinen seriffi Steve Judd kaatuu kunnialla ankaran päivätyön jälkeen. Robert Benton tunnistikin ”Viheltävät Luodit” esikuvaksi ja lähtökohdaksi viimeistä näytöstä suunniteltaessa.

Iran hahmossa Benton palauttaa lahjottamalle yksityisetsivälle kansansankarin sädekehän, jonka Robert Altman (Pitkät jäähyväiset), Roman Polanski ja Robert Towne (Chinatown) ja Arthur Penn (Yön siirrot) ehättivät riistämään 1970-luvulla. Iästään, raihnaisuudestaan huolimatta Ira sitkeästi lähtee murhaajien jäljille. Ratkaisevassa selvittelyssä hän käyttää heikkouksiaan ovelasti hyväkseen, teeskentelee taudinkohtausta ja yllättää hyökkääjät.

Art Carney (s. 1918) ei tosiaankaan ole Humphrey Bogart. Silmälaseineen, harvenneine hiuksineen, vanhahtavan muodollisine asuineen, ankarine ilmeineen hänen tulkitsemansa Ira pikemmin muistuttaa itse Raymond Chandleria tämän vanhoilla päivillä. Ira Wells on Philip Marlowen omanarvontunnon ja pätevyyden sekä toisaalta ikääntyneen, epätoivossaan alkoholisoituneen Chandlerin viileyden ja formaalisuuden synteesi. Muunnelma on yllättävä, jopa ainutlaatuinen.

”Minä olen yksinäinen susi. Olen aina ollut erakko. Olin erakko kun olin lapsi. Olin erakko kun olin naimisissa”. Viimeinen näytös kertoo kuinka yksinäinen susi löytää uuden ystävän, hyvinkin epätodennäköisen elinkumppanin itselleen – samalla kun menettää turmelukselle alttiit tutut työtoverinsa ja apulaisensa.

Jännityksen keskeltä elokuva vaihtaa suuntaa omaperäiseksi rakkauskertomukseksi. Ira ja Margo Sperling ovat outo pari, ”lyttyyn lyöty vanha nilkuttava kuulokonetta käyttävä yksityisetsivä ja tuommoinen täyskaheli”. Margo painostaa itsensä ensin Iran asiaakkaaksi: nykylaman taksa on 25 dollaria päivässä ynnä kulut, sama kuin Philip Marlowella Syvässä unessa vuonna 1939, ennen inflaatiota. Pian Margosta tule enemmän kuin asiakas, heti kun juttu alkaa mutkistua. Hän ottaa osaa Iran johtamaan etsintään, hänestä kehittyy Iran oppityttö ja apuri, joka pystyy arvaamaan rikollisten aivoituksia sekä kiperässä tilanteessa hallitsemaan upeasti autoakin. Sitten 1930-40-lukujen, Hammettin varjomieheen pohjaavien Pettävä varjo -seikkailujen ikisuosikkien Nick ja Nora Charlesin ei elokuvissa liene nähtykään näin jännää pariskuntaa rikollisia jahtaamassa. Viimeisen näytöksen voi havaita kauniiksi yhdistelmäksi nostalgiaa ja nykypäivän romanssikuvioita.

Neuroottinen Margo antaa oivan kontrastin harvasanaiselle Iralle. Margo tuntee huumeita, itämaisia uskontoja, Hollywoodin reunailmiöitä – hän on osa nykymaailmaa, Etelä-Kalifornia merkillisyyksiä. Taukoamaton puhetulva, rakkaus kissoihin, eksentrinen käytös tekevät hänestä Elliot Gouldin höllähuulisen Philip Marlowen (Pitkissä jäähyväisissä) sukulaissielun. Yökerhokoomikkona mainetta niittänyt Lily Tomlin (s. 1939) loi suuren osan Margon repliikeistä ja oivalsi hahmon muutenkin terävämmin kuin mihin Benton olisi myöntämänsä mukaan pystynyt. Altmanin loistokkaasta nihilismistä Viimeinen näytös, johon Altman tosin tuottajana antoi neuvoja, eroaa mm. siinä, että Margo on hahmoteltu rakkaudella, lämpimäksi, rakentavaksi, rakastuvaksi naiseksi. Margo ja Ira saattavat ensin vaikuttaa altmanilaisilta epäonnistujilta, mutta vaikutelmaan ei pidä luottaa.

Elokuvan juoni on Chandlerin malliin verrattain mutkikas ja vaikkapa Ross McDonaldin tyyliin kehämäinen: samat henkilöt ja miljööt kertautuvat. Alkuperäisaiheiset elokuvat, joiden pohjana siis ei ole käytetty mitään rikosromaania, tuppaavat usein jäämään ohuiksi niin henkilöiden kuin ympäristön tarkastelussa. Täytyykin myöntää, ettei Benton tavoita parhaiden Hammett- eikä Chandler-filmatisointien tiheyttä.

Turmelus, joka elokuvan kuluessa tuodaan päivän valoon, ei ulotu kovin laajalle eikä korkealle yhteiskunnan asteikossa: paljastukset pysyvät aika suppean piirin sisällä. (Rampa ukko ei jaksa ravata ympäri kaupunkia.) Vastakohtana, poikkeuksellisen rikkaaksi kudottuna alkuperäiselokuvana muistetaan Chinatown, tuo kaikista dekkarifilmeistä poliittisesti terävin ja historiallisesti ytimekkäin. Mutta Robert Bentonin hienoksi ansioksi löydetään saman tien suhteiden taju ja muodon puhtaus: hän ei yleistä eikä isottele asetelmia vaan etenee tarinansa tiukoissa puitteissa, komedian ja melodraaman kapeata mutta antoisaa rajaviivaa pitkin. Korruption verkko on pieni mutta sitäkin pitävämpi.

Kuten Bonnie ja Clyde, jonka Benton kirjoitti yhdessä David Newmanin kanssa, ja esikoisohjaus Paha porukka (1972), jossa havainnollistettiin prosessi jonka kautta Villin Lännen nuorukaiset päätyivät ammattimaisiksi rosvoiksi, myös Viimeinen näytös todistaa ymmärtävästä kiinnostuksesta rikollisten maailmaan, amerikkalaisen elokuvan hedelmällisten lajityyppien tuntemuksesta, Peter Bogdanovichia sisäistetymmästä, Martin Scorsesea eheämmästä – tosin myös varovammasta – perinnehellyydestä. Bentonin esille kiskoma rikollisuus on puhdasta Chandleria, hieman modernisoituna: aviolliseen uskottomuuteen liittyviä intohimomurhia, kiristystä, hämäysryöstöjä, huijausta, lahjontaa, silkkaa sadismia. Veriset jäljet johtavat Iran ja Margon ruumiiden luo: muuan vainaja keksitään jääkaapin sisuksista.

Chandlerilta ja yleensäkin 1940-luvun Hollywoodista, nimenomaan film noirista periytyy juonen käänne, jonka mukaan tarinan tenhoavin kaunotar, seksiä uhkuva, vilpittömyyttään miehille liikuttavasti vakuuttava ruskea verikkö osoittautuu yhdeksi murhaajista. Pauline Kaelille Joanna Cassidy toi mieleen nuoren Rita Hayworthin mehevän narttumaisuuden. ”Hän muistuttaa James M. Cainin tahriintuneita hurmaajattaria, jotka pystyvät taivuttamaan miehen tekemään mitä tahansa”.

Johtolankoja Benton sirottelee suvereeniin tapaan. Kadonnut kissa nimeltä Winston, hukkateille häipynyt tärkeä pistooli, ryöstetyt arvokkaat postimerkit eivät mitenkään korostu vaan ohitetaan suurpiirteisesti. Henkilöt ja atmosfääri ovat olennaisia niin kuin kuuluukin olla. ”Los Angelesia kohdellaan lähinnä hautausmaana, jossa elokuvamuistoille voidaan suoda vapaata liikkumatilaa.

– Matti Salo (1977,1997)