Muistelmia – Stardust Memories (1980)

Stardust Memories/Memoarer - Stardust Memories
Ohjaaja: 
Woody Allen
Henkilöt: 
Woody Allen, Charlotte Rampling, Jessica Harper, Tony Roberts
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K7
Kesto: 
87 min
Teemat: 
CHARLOTTE RAMPLING
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Woody Allenin Muistelmia – Stardust Memories (1980) on ohjaajan narsistinen omakuva ja jazzissa kylpevä kunnianosoitus Fellinille. Ohjaajan suuren, kadotetun rakkauden osassa on Charlotte Rampling, kaikkine ulottuvuuksineen.

Melkein kaikki kirjoittajat panivat merkille, että jos Sisäkuvia oli bergmanilaiseen sävellajiin sovitettu kamarinäytelmä, niin Stardust Memories on felliniläisiä näkyjä pursuava ilotulitus, Allenin persoonallinen versio elokuvasta 8 ½. Fellinin tavoin Allen tekee tiliä omasta tilanteestaan elokuvantekijänä, kehämäisistä ongelmistaan rakkauden ja kuoleman, huumorin ja elämän tarkoituksen etsinnän parissa. Lähtökohtana on Allenin tämänkertaisen minähahmon Sandy Batesin elokuville pyhitetty viikonloppufestivaali, jonka aikana hän vanhojen elokuviensa pyöriessä kerii auki myös oman elämänsä elokuvaa. Samalla hänellä on meneillään uuden elokuvan viimeistelyn ja monien naissuhteiden ongelmat, kuten Fellinin elokuvan päähenkilölläkin.

Kirpeän huvittavan sivumausteensa tuovat julkisuuden paineet ja riesat, toinen toistaan persoonallisemmat ja tunkeilevammat ihailijat, nimikirjoitusten metsästäjät ja keräysten järjestäjät. Yleisökeskustelussa lentelee kompia ja piikkejä kriitikoiden, omalaatuisten tulkitsijoiden, mutta yhtä hyvin myös tekijän itsensä kustannuksella. Allen ei säästele eikä kaunistele myöskään itseään, ei yritä tehdä roolihahmostaan erityisen sympaattista. Sanalliset sukkeluudet ovat Batesille usein vain keino ongelmien väistämiseen ja liian lähelle tunkeutuvien ihmisten torjuntaan. Hän pyristelee nimilappuja, lukkiuttavia rooleja ja määritelmiä vastaan. Hän ei halua jähmettyä menneiden tekemistensä muottiin, mutta toisaalta nykyisyys on kaoottinen eikä hänellä ole selvää suuntaa eteenpäin. Hän ei tunnu viihtyvän siinä koomikon osassa, jota hänelle ollaan kaiken aikaa tyrkyttämässä, mutta huumori on loppujen lopuksi hänen ainoa aseensa ahdistusta ja syyllisyyttä, maailman ja oman itsensä ristiriitoja vastaan. Hän haluaa irtautua menneisyydestä, mutta se käy päinsä vain katsomalla sitä silmiin ja tekemällä tilit selviksi sen kanssa.

Allen riisuu katsojan aseista olemalla itse ankarin kriitikkonsa. Yhtä paradoksaalisella tavalla tämä elokuva muistoista suuntautuu tulevaisuuteen, pyrkii profetiaksi, näyttää avaavan portteja moneen suuntaan. Palaamalla menneisyyteen Allen kertoo kuvitelmastaan tulevana kulttiohjaajana, näyttämällä koomikoksi leimatun elokuvantekijän painajaisia ja kunnianhimoja Allen koettaa kääntää kohtalon sormen pois itsestään ja antaa itselleen mahdollisuuden päästä ulos väistämättömästä oravanpyörästä. Palatessaan Felliniin tai ”Stardustin” nostalgiaan Allen onnistuu kaikesta huolimatta pysymään omana itsenään.

– Sakari Toiviaisen (1980) ja Markku Tuulen (1980) mukaan