Veturimiehet heiluttaa (1992)

Lokföraren som vinkade
Ohjaaja: 
Kari Paljakka
Henkilöt: 
Santeri Kinnunen, Samuli Edelmann, Liisa Mustonen
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Juha Lehtovuori
Maa: 
Suomi
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
86 min
Teemat: 
SUOMEN NUORET KANKAALLA
Kopiotieto: 
4K DCP (KAVI 2016)
Veturimiehet heiluttaa (1992) on porilaisen Kari Paljakan ensimmäinen elokuva, ja ensimmäinen pääosa se oli myös Samuli Edelmanille ja Santeri Kinnuselle. Kertomus ystävyydestä, joka haihtuu pois, kun ihminen kasvaa lapsuudesta aikuisuuteen, on tosi ja surullinen. ”Jokainen ero on pieni kuolema”, sanovat buddhalaiset.

Kari Paljakan Veturimiehet heiluttaa on kauttaaltaan hyvää työtä. Se on ystävyys- ja kasvutarina, josta puuttuu suurin osa tämän lajin kiusallisista ominaisuuksista. Se heilahtelee pateettisen rajoilla, mutta ei mene riman ali. Se on elokuva jengistä, mutta ilman ”Tiloja nuorisolle!” -tyyppistä sosiaalista tendenssiä: olkoot kaduilla jos ovat. Lajityyppinä nuorisoelokuva – tai paremminkin elokuva nuorisosta – on yksi vaikeimmista. Jos venttiilikumi vähänkin vuotaa, tarina alkaa hyvin nopeasti ajaa vanteilla. Paljakalla se ei pahemmin vuoda. Veturimiehet heiluttaa on riittävän yksinkertainen, jotta se pysyy hyvin koossa. Paljon tästä on Juha Lehtovuoren käsikirjoituksen ansiota. Siinä on ymmärretty se seikka, että joskus vähemmän on enemmän.

Elokuva on siitä omalaatuinen ilmaisumuoto, että toisinaan sen parhaat tehot syntyvät tehojen vaimentamisesta. Ehkä vasta 1980-luvulla suomalaiset näyttelijät alkoivat oivaltaa, että elokuvissa ilmeet näkyvät peräpenkkiin samalla vääntämisellä kuin eturiviin. Sama ymmärryksen valo on hitaasti leviämässä elokuvakäsikirjoituksiin: dialogin ei tarvitse pystyttää tasavälein huokeita aforismeja kuin kilometritolppia.

Veturimiehet heiluttaa on itse asiassa yksi pitkä takauma. Nuori mies käy lapsuudenystävänsä haudalla ja hänen elämänsä kulkee filminauhana katsojan silmien editse. Takaumarakenne antaa tarinalle tietyn deterministisen, ennaltamäärätyn virityksen. Kyseessä on elokuva ystävyydestä, mutta ei yhteenliimautumisen pitävyydestä vaan erosta. Tavallaan Veturimiehet heiluttaa on Suomen Boyz’ in the Hood: molemmat ovat elokuvia nuorista miehistä, jotka eivät ole sosiaalisesti aivan paalupaikalla. Toinen pojista ymmärtää, että sitovasta ympäristöstä on päästävä johonkin; jos pelin ensimmäisessä jaossa saa pelkkää sälää, on otettava riski ja yritettävä vaihtaa kortteja niin paljon kuin mahdollista. Toinen pojista sen sijaan pelaa urheasti mutta typerästi kakkosparillaan loppuun asti.

Kun nämä parhaat kaverit kohtaavat vuosien jälkeen, he kykenevät enää vaivautuneisiin ”mikäpä tässä” -arkipäiväisyyksiin. Juuri tähän merkityksettömyyteen sisältyy asian koko surumielisyys: maailma on jakaantunut heidän välistään eikä sitä tarvitse enää dialogissa alleviivata. Paljakka on tavoittanut elokuvaansa suomalaisen miehen karkeat hellyysrituaalit, jatkuvan läiskimisen, nimittelyn ja tönimisen. Tällaisen elokuvan ohjaaminen on käytännössä mahdotonta, ellei näyttelijöillä ole asiasta jonkinlaista omaa käsitystä. Paljakka on kertonut, että kuvauksissa Samuli Edelmanin ja Santeri Kinnusen keskinäinen kemia toimi hienosti. Tämä näkyy myös valmiissa elokuvassa, jossa Edelmanilla on pedattu tarinan ”007 ja lupa näytellä” -rooli; Kinnusen osa on pidättyneempi, mutta suorituksena ei yhtään huonompi.

– Matti Apusen (Aamulehti 5.9.1992) mukaan ST