Kuningas New Yorkissa (1957)

A King in New York/En kung i New York
Ohjaaja: 
Charles Chaplin
Henkilöt: 
Charles Chaplin, Dawn Addams, Jerry Desmonde, Oliver Johnston, Michael Chaplin
Maa: 
GB
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
111 min
Teemat: 
CHAPLIN: KULKURI 100 VUOTTA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Charles Chaplinin ensimmäinen eurooppalainen elokuva Kuningas New Yorkissa (1957) oli tilitys Yhdysvaltain tilasta. Syrjäytetystä kuninkaasta yritetään tehdä plastiikkakirurgian keinoin mediakelpoista tv-tähteä USA:ssa, ja lopulta hän pakenee vainojen villitsemästä maasta.

En jaksa ihmetellä enkä varsinkaan pahoitella sitä, että Chaplin ei jättänyt ihmeellisen kaunista ja seesteistä testamenttiteosta Parrasvalot viimeiseksi elokuvakseen. Pikemminkin on ymmärrettävää, että hän katsottuaan kasvojaan peilistä, kerrottuaan intiimeimmistä sisäisistä tunnoistaan, halusi ristikuvata näitä ihmisyytensä perusasioita historiallisia tosiseikkoja vasten. Chaplin oli aina suurten aiheitten mies, jolla oli kyky puhutella yksinkertaisesti ja koruttomasti – kertoa syvällisesti perusasioista ja tehdä näin taideteos kaikkien keinojen arsenaalilla. Chaplin rakensi tietäen tai tietämättään elokuvallista metaforaa aikakautensa keskeisistä teemoista, aiheista jotka kunakin ajankohtana ovat ihmisten enemmistön kannalta polttavimpia. Kuningas New Yorkissa kuuluu tähän suureen sarjaan. Sen ilmeiset aiheet ovat mccarthyismi ja kulutusyhteiskunnan vääristyneimpien ilmiöiden yhä raivokkaampi ote yli ihmisen ja ihmisyyden. Viiltäväksi teoksen tekee sen henkilökohtaisuus, yleisimmän ja yksityisimmän kohtaaminen muodossa, joka on kuin 1950-luvun suurten linjojen historiankirjoitusta tai Chaplinin kirjallista omaelämänkertaa (1964) avomielisempää päiväkirjatekstiä, riippuen mistä kulmasta teosta tarkastellaan.

”Uskon vapauteen, siinä koko politiikkani; olen ihmisen puolella, sellainen on luontoni”, sanoo Chaplin. Vapauden analyysi elokuvassa Kuningas New Yorkissa ei ole ainakaan pinnallinen tai helppoihin hokemisiin perustuva. Jo päähenkilön luonnosteleminen käy todisteesta: elokuva alkaa palatsivallankumouksella jossain pienessä eurooppalaisessa valtakunnassa. Kansa syöksyy öristen sisään ja vanha kuningas liukuu täyttä vauhtia maasta: maailmansa ehdottomasta navasta on tullut pelle, näyttelyesine. Vaikka yksi Shahdovin ministereistä tekee shaahitempun kuningastakin näppärämmin ja vie suurimman osan valtionkassaa mukanaan, jää itse armollekin melkoisia setelinippuja; pieniä käytännön vaikeuksia on kuitenkin odotettavissa.

Tällaisen miehen Chaplin lähettää tutkailemaan amerikkalaisia vapauden tuulia.  Iskulauseet suorastaan sulavat hänen suussaan: hän tupisee ihastuneesti vapaudesta ja vieraanvaraisuudesta hetkellä, jolloin häneltä passintarkastuksessa otetaan brutaalisti sormenjälkiä. Hotellin ikkunan aukaiseminen aiheuttaa hänelle melkein vapauden orgasmin. Hän lähtee kadulle haukkaamaan ilmaa, ja sitten pamahtavat silmille hurjimmat katukuvat mitä ajatella saattaa. Dokumentaarinen naturalismi ei hevin yllä tuon tyylitellyn katkelman otteeseen: ihmisten käsittämätön levottomuus, kouristunut oleminen, räjähdyspisteeseen patoutunut surullinen tuska, suorat tuijotukset kameraan. Yhä uuden maan uhossa läpsyttelevä Shahdov joutuu pelastautumaan perinteiseen unelmien tyyssijaan, elokuvateatteriin. Esitys on alkanut livenä: orkesteri vääntää tyylitöntä rokkia, tytöt tvistaavat käytävällä ja yksi yrittää purra etupenkkiin asettuvaa kuningasta. Seuraavat tulevien ohjelmien esittelyfilmit: Tappaja jolla on sielu. Mies vai nainen? Ongelmanäytelmä. Holtittomasti ammuskeleva lännenpätkä. Nämä parodiat toimivat alustuksena myös itse elokuvan jatkoon. Sielu ja sieluttomuus: on Chaplinin etuoikeus asettaa tällaisia kysymyksiä, ja tässä hän on luonnostelemassa hengettömyyden autiomaata, ”tuskan pääkaupunkia”, jonka rinnalla joku Godardin Alphaville on lastenleikkiä. Toisessa trailerissa mies ampuu selityksettä naisen, joka kuitenkin irvistää: You missed…Ja katsojalle: Don´t you miss this picture…Hermafrodiittiaihe välähtää. Avautuu päälaelleen kääntynyt, perusluontoisesti pervertoitunut maailma, jossa yksityisimmät ja perustuvimmatkin asiat ovat epäilyttäviä.

Shahdovin kimppuun säntäävä mainosnainen Dawn Adams on amerikkalaisen unelman ruumiillistuma: viehättävä, härnäävällä tavalla tavoittamattomissa, seisottava, valloittavakin Chaplinin pitkässä perinteessä. Sitä hurjemmalta tuntuu se hengen tyhjyys, joka tuon siron nuken sisältä löytyy. Hänen ainoa päämääränsä on ostaa tai houkutella virkaheitto kuningas mainoksiin: saada tämä siteeraamaan Hamlettia paikallisen mainostelevision esityksessä, kesken kaiken muun keskustelun, mainos itse asiassa kaiken ydinasiana.

Chaplinia ivailtiin sekä toteutuksen että näkemyksen vanhanaikaisuudesta. Näkemystä maailmasta jossa hammastahnamainos on tärkeämpi kuin perusoikeudet ja keskustelua niistä pidettiin hedelmättömästi kärjistettyinä. Tekniikkaa taas sanottiin vanhanaikaiseksi, koska siinä ei käytetä nopean leikkauksen kikkoja ja kamerakeikailuja ja siten toimita samoilla henkisillä aaltopituuksilla kuin teoksessa ivailtujen mainosten tekijät. Kun Chaplinille naurettiin, nauru kertoi eniten naurajista itsestään ja osui kipeämmin heihin; ”Jotkut kriitikot sanovat että kameratekniikkani ovat ajastaan jäljessä. Minkä aikakauden? Minun tekniikkani on henkilökohtaisten mietiskelyjeni tulos, oman logiikkani ja oman näkökulmani hedelmä; en ole kenellekään siitä mitään velkaa..”

Uhkavyöhykkeessä ovat ihmisen kaikki iät: nuori Rupert ja vanha Shahdov, ja välissä nuoruuden kukkeudessa sisimpänsä myynyt Dawn Addams, jonka säröttömän ulkokuoren ja henkisen autiuden sekä persoonattomuuden ristiriita on kuin Edgar Allan Poen kertomuksesta tai Don Siegelin kauhutarinasta Varastetut ihmiset (1956). Langat yhdistyvät kasvoleikkausepisodissa, johon nainen houkuttelee Shahdovin: nuorekkaampi ulkonäkö takaa tälle lisää työtilaisuuksia mainosmaailmassa – ehkäpä tytön ajatuksessa on paljon vilpitöntä kiintymystä, mikä tekee tilanteen umpikujan entistä hirviömäisemmäksi. Leikkauksen kohteena ovat maailman tunnetuimmat kasvot: samat vanhentuneet, uurteiset kasvot, jotka kuuluvat aidolla ja inhimillisellä tavalla ikinuorelle sielulle, vedetään nyt osaksi keinotekoista ilon ja supernuorekkuuden lavastusta. Tuloksena on Shahdovin irvokas maski, jossa kaikki on luonnollisen ja sellaisena arvokkaan ikääntymisen ominaispiirteet on silattu pois ja joka tällä tavalla muodostuu Chaplinin suurenmoisen ilmaiseville kasvoille piirretyksi muotiksi, karikatyyriksi kuvatun miljöön kauneusihanteista ja ihmisyyden tylpästä ymmärtämisestä. Kasvojen repiminen on fysiologinen täydennys hengen tasolla jo tapahtuneelle kompromissien, alistumisen ja prostituution sarjalle.

On luonnollista että sairaan tilanteen puhkaisee – nauru, joka räjäyttää naamarin levolliseen, luonnolliseen tilaan. Huumori on luonut sähkökentän, jossa valheet paljastuvat. Tällaiset episodit houkuttelevat puhumaan filosofisesta gagista: teoksen ideologisia johtolankoja ei voi erottaa vitseistä, ja yleensä avainideat sisältyvätkin, tai huipentuvat juuri gageissa. Perinteisen gagin muodon käyttö huipentuu ”antiamerikkalaista toimintaa” tutkivan komitean istuntoon, jossa Chaplin-Shahdov kastelee vesisuihkulla kuulustelijansa. Mitenpä paremminkaan osoittaa syvä, suvereeni halveksuntansa: miksi hienostaa keinoja, jos arvottaa kohteen jonnekin huonon saksalaisen makkaran tasolle! Sanoisin henkilökohtaisesti vielä näin: pidän tavattomasti, erityisesti, tuosta merkillisestä ominaisuudesta että en usean näkemisen perusteella osaa sanoa, onko kohtaus hauska vai ei. Se herättää pohjatonta uteliaisuutta joka kerta. Sitä ei hevin naura tai kauhistele valmiiksi.

Shahdov on moderni Don Quijote, jonka gagit tihentyvät epätoivoisimmissa ja ihmisarvoista elämää perusluontoisimmin uhkaavissa käänteissä. Mitä tekemistä Keystone Cops -tyyppisillä gageilla on FBI:n ja CIA:n aikakaudella? Niistä säteilee peräänantamattomuutta, vihaa jota on suorassa suhteessa pohjasävynä tuntuvaan rakkauteen. Chaplinin teos on kaikilla panoksilla pelattu syytekirjelmä, jossa rahan valta, puhtaitten tunteiden ja rakkauden kohtalo ja ihmissuhteitten pelottava esineistyminen saavat hätkähdyttävän muodon. Chaplinin ratkaisuissa ei ole mitään helppoa. Ajattelen elokuvan poikaa, joka klassisen, valkokankaalla ensimmäistä kertaa neljännesvuosisataan kehdatun piirakkasodan keskellä lukee Marxia. Traaginen kuva lapsesta, joka ei elä oikeata lapsuutta. Totuudenetsijän monimutkainen osa. Chaplinin oma äänitorvi. Hänen ensimmäinen vastaansanojansa. Nuoruuden edustaja vanhuuden kaavussa.

– Peter von Bagh (Filmihullu 2/1979 ja esseekokoelma Taikayö, 1981)