Lystikäs kirjeenkantaja (1949)

Jour de fête/Den roliga brevbäraren
Ohjaaja: 
Jacques Tati
Henkilöt: 
Jacques Tati, Guy Decomble, Paul Frankeur
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
86 min
Teemat: 
JACQUES TATI
LAPSILLE
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Harva on valkokankaalla taiteillut pyörän kanssa yhtä verrattomasti kuin monitaituri Jacques Tati. Esikoiselokuvassa Lystikäs kirjeenkantaja (Jour de fête, 1949) Tatin maalaispostimies tavoittelee menopelinsä kanssa amerikkalaista tehokkuutta, hupaisin tuloksin.

Jacques Tati (9.10.1908 – 4.11.1982), käsikirjoitus & vuorosanat lyhytelokuviin: Oscar, champion de tennis (1932), Gai dimanche (1935), Soigne ton gauche (1936), On demande une brute (1934) ja Retour à la terre (1938), Cours du soir (1967). Sivuosanäyttelijänä: Sylvie et le fantome (1945) ja Le Diable au Corps (1946). Ohjannut lyhytelokuvan: L’Ècole des facteurs (1946) ja Forza Bastia (2001) sekä näytelmäelokuvat: Jour de fête (Lystikäs kirjeenkantaja, 1948), Les Vacances de monsieur Hulot (Riemuloma Rivieralla, 1952), Mon Oncle (Enoni on toista maata, 1958), Playtime (1967), Trafic (1971) ja Parade (1973).

Tatin komiikan lähtökohtana on hänen henkilökohtainen ristiriitansa ulkomaailman kanssa. Jour de fête kuvaa juhlien valmistelua pienessä ranskalaisessa kylässä, jossa Tati toimii kirjeenkantajana. Hän yrittää olla avulias, mutta aiheuttaa vain hämminkiä ja sekasotkua. Kautta filmin hän joutuu pantomiimiseen kamppailuun kuolleiden esineiden kanssa, jotka ikään kuin uhmaavat kaikkea normaalia käyttöä. Tatin tavoittamattomana ihanteena on amerikkalainen vauhti, jota filmiin liitetty ”uutiskatsaus” tuo voimakkaasti esiin.

Jour de fête kuvaa Tatin ristiriitaa ympäröivän maailman kanssa hänen työelämässään, Les Vacances de Monsieur Hulot taas vastaavia vaikeuksia lomanvietossa. Sinänsä normaalit asiat saavat aikaan aivan groteskin vaikutelman, kun M. Hulot ryhtyy toimimaan niiden suhteen. Tilanteet värittyvät lopulta aivan absurdeiksi.                    

Tatin esittämä henkilöhahmo kehittyy hänen filmeissään yhä sivullisemmaksi. Jour de fêtessä hän on vielä mukana työelämässä, toisessa filmissä M. Hulot viettää lomaa, ja kolmannessa hän lopulta on toimeton mies, jota hyvää tarkoittavat sukulaiset pyrkivät palauttamaan ”normaalin” elämän puitteisiin. Mon Onclen kuvauksen kohteena on toisaalta nykyaikainen teollisuus ja sen johtajan kotielämä. Tati karrikoi tässä yhteydessä niin voimakkaasti, että filmi on haluttu nähdä jonkinlaisena nykyajan kritiikkinä. Mon Onclen maailmassa vanha ja uusi ovat lopulta aivan tavallisia, yleisiä käsitteitä; niiden projisoiminen juuri nykyhetkeen on nähtävä vain erään taiteellisen mahdollisuuden toteutuksena. Filmin keskeisenä kehittelynä on Tatin persoonallinen tragedia, hänen mahdollisuuksiensa sulkeutuminen nykyhetkellä ja tulevaisuudessa. Tati on itse osa sitä vanhaa, tuhoutuvaa ja poisraivattavaa maailmaa, joka ulkonaisesti kuvautuu vanhoissa rakennuksissa. Mon Oncle kuvaa tämän vanhan ja sen syrjäyttävän ristiriitaa, mutta mitään varsinaista myötätuntoa juuri vanhaa kohtaan ei filmi esitä; jos tällaisia ajatuksia syntyy katsojan mielessä, on ne nähtävä vain katsojan tästä riippumattomana myötätuntona vanhaa kohtaan: lopulta siis katsojien oman piilevän tragedian heijastumina.

– AFK:n moniste 8.12.1962, kredittitietojen päivitys PN 6.9.2010