Jonas täyttää 25 vuotta vuonna 2000 (1976)

Jonas qui aura 25 ans en l'an 2000/Jonas fyller 25 år 2000
Ohjaaja: 
Alain Tanner
Henkilöt: 
Jean-Luc Bideau, Rufus, Miou-Miou
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus John Berger
Maa: 
Sveitsi/Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
116 min
Teemat: 
FILMIHULLU 50 VUOTTA
HELSINGIN JUHLAVIIKOT 50 VUOTTA
HULLU VUOSI 1968
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Alain Tannerin ohjaama, John Bergerin kirjoittama Jonas täyttää 25 vuonna 2000 (1976) käsittelee syvällisesti vuoden 1968 perintöä.

Jonas on älykäs muttei kalsea, poliittinen muttei dogmaattinen elokuva, joka naamioi eeppisen historiannäkemyksensä burleskien kotoisten yksityiskohtien runsauteen. Jonas on ehkä toistaiseksi vaivattomin pisimmälle kehittynyt kuvaus niistä kulttuurin vallankumouksellisista muutoksista ja konservatiivisista taloudellisista voimista jotka vuorovaikutteisesti ja yhdensuuntaisesti määrittelevät länsimaisen ihmisen yhteiskunnallisia mahdollisuuksia. Kahdeksan henkilöä, jotka itse olivat suunnilleen 25 ikäisiä vuonna 1968, haparoi tietään kahdeksan vuoden defaitistisen vetäytymisen jälkeen ja tekee tiliä siitä yhteiskunnasta joka odottaa sukupolvea joka täyttää 25 vuotta vuonna 2000. Uutta Tannerin tuotannossa on, että osa tätä tilintekoa on väärien lähtökohtien hyödyn tunnustaminen ja sen että historia kehittyy hitaammin kuin inhimilliset toiveet.

Yksilöllisine tarinoineen ja yhä kirvelevine haavoineen vuodelta 1968 elokuvan henkilöt kantavat mukanaan monenkirjavia viipaleita siitä ulkomaailmasta, työttömyyden, inflaation ja keinottelun maailmasta josta he ovat vetäytyneet viljelemään yksityistä puutarhaansa ("Minä olen työ", sanoo Mathieu Mergueritelle, "mutta sinä et juuri näytä pääomalta"). Ja näyttää vain ajan kysymykseltä – mikä sinänsä on juuri paljolti elokuvan aihe – ennen kuin yksityisten ratkaisujen utooppinen luonne murtaa muurin johon lasten kirkasväriset, luonnollisen kokoiset maalaukset väliaikaisesta "perheestä" on tallennettu kuin taistelun monumentiksi. Merkitsevää kyllä, juuri Mathieu, proletaari, löytää voiman rakentaa uusiunelma vanhan raunioille: pyöräillessään harmaaseen ja savuiseen kaupunkiin hän ikään kuin jättää taakseen yksityisiin pakopaikkoihinsa yhä jähmettyneen ryhmän – Marcelin ekologiseen satumaahansa, Maxin hämmentyneeseen kyynisyyteensä, Madeleinen gastro-eroottisen sekasortonsa sekalaisten tunnuskuvien keskelle. Tanner korostaa sitä, että päähenkilöt edustavat kukin arkkityyppistä asennekimppua, antamalla kullekin etunimen joka alkaa tavulla Ma ja siirtymällä epätavallisesti kerronnan värillisestä nykyhetkestä henkilöiden unien, muistojen ja fantasioiden mustavalkoisiin kuviin.

Elokuvan aivan tietoisesta kaavamaisuudesta huolimatta kukaan henkilöistä ei jää abstraktion tasolle, vaan kaikki säteilevät myönteisesti sykkivää inhimillisyyttä. Tanner ja Berger saavuttavat ihmeenomaisen tasapainon yleisen pessimismin ja lämpimän eikä liian sentimentaalisen filantropian välillä. Jos Fassbinder käsittelee sitä mitä hän nimittää "arkipäivän fasismin" ilmiöiksi, niin tässä on kysymys arkipäivän sosialismin tai ainakin vastarinnan terveemmistä merkeistä. Jos polttopiste onkin lujasti näissä kahdeksassa eksentrisessä ja sopeutumattomassa, elokuva samalla luonnostelee kuvaa omahyväisen sovinnaisesta yhteiskunnasta, joka on eristänyt nämä ihmiset häilyvään marginaalielämään. Osoittamalla lukeneisuuden, älyn ja sosiaalisen huolenpidon leikkaavan perinteiset luokkarajat elokuva tarjoaa houkuttelevaa esimakua mahdollisesta tulevasta maailmasta. Ja vaikka kunkin henkilön elämä näyttää vain menevän aina huonompaan suuntaan, optimismin tunne jää hallitsevaksi. Niin kuin Marcel närkästyneenä selittää, ajattelematon yhteiskunta saattaa huulipunatuotannon vuoksi tappaa kaikki valaat, mutta kuolevan lajin vatsasta on nouseva Jonas ja ehkä onnellisempi ihmisrotu.                                 

  – Jan Dawson, MFB, tammikuu 1978