Emanuelle ja viimeiset kannibaalit (1977)

Emanuelle e gli ultimi cannibali/Emanuelle och de sista kannibalerna
Ohjaaja: 
Joe D'Amato
Henkilöt: 
Laura Gemser, Gabriele Tinti, Susan Scott
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Romano Scandariato
Maa: 
Italia
Tekstitykset: 
English version, suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K18
Kesto: 
93 min
Teemat: 
USKOMATON ITALIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Aristide Massaccesin aiheesta
Jos elokuvan nimi on Emanuelle ja viimeiset kannibaalit (Emanuelle and the Last Cannibals, 1977), on selvää, ettei olla missään normaalimäen kisoissa. Laura Gemserin valokuvaajahahmon mukaansatempaava viidakkoseikkailu saa Ranskan Emmanuelle-draamat näyttämään kalpealta saippualta. Ainoaan Suomessa teatterilevityksen saaneeseen italokannibaalielokuvaan määrättiin Kekkosen aikana 12 minuuttia sensuuripoistoja, jotka on vihdoin palautettu kohdilleen täysiveristä pulp-elämystä varten. Antropologinen anti ei kestä kriittistä tarkastelua, mutta Nico Fidencon funkballadit kestävät.

Elokuva esitetään osana Grande finale -yömaratonia 15.–16.12.

Indonesialaistaustainen malli-näyttelijätär Laura Gemser (s. 1950) oli 1970-luvun eurooppalaisen softcore-viihteen viileän elegantti suosikkihahmo. Gemserin elokuvadebyytti Amore libero vuodelta 1974 muistetaan enintään suomalaisten hitti-iskelmäksi muodostuneen Mombasan alkukehtona. Vuonna 1975 tähden ura kääntyi merkilliseen nousukiitoon. Ei ole varmuutta, kumpaa roolia tarjottiin ensin, mutta Gemser nähtiin kahdessa erotiikkadraama Emmanuellen variaatiossa, jotka valmistuivat lähes yhtaikaa: Emmanuelle 2:ssa Gemser esitti hierojaa ja Mustassa Emanuellessa hän teki pääroolin Nairobissa itsenäisesti irrottelevana amerikkalaisena lehtikuvaajana. Bitto Albertinin ohjaaman italialaistuotannon alkutekstit ja ensi-iltakierroksen mainosmateriaalit ilmoittivat pääosanesittäjän nimen olevan yksinkertaisesti ”Emanuelle”. Tuotantoportaassa on saatettu toivoa, että yleisö olisi sekoittanut Gemserin Emmanuelle-saagan äitiin, Emmanuelle Arsan -kirjailijanimeä käyttäneeseen thaimaalais-ranskalaiseen Marayat Bibidhiin, joka oli itsekin elokuvanäyttelijä ja muistutti Gemseriä ulkoisesti.

Seikkailuhenkistä Musta Emanuelle -sarjaa voi kokonaisuudessaan pitää eloisampana viihdeilmiönä kuin ranskalaista sisarsarjaa, joka rajun ja kauniin avausteoksen jälkeen kallistui puisevaan psykologiseen draamaan. Joe D’Amato -taiteilijanimellä parhaiten tunnettu ohjaaja-kuvaaja Aristide Massaccesi (1936–1999) vakiintui italosarjan ohjaajaksi. D’Amaton käsissä Emanuelle-tarinat alkoivat muistuttaa 1970-luvun miestenlehtiä, joiden sivuilla sensuelli alastomuus sekoittui usein eksoottisiin ulkomaanaiheisiin ja groteskeihin sensaatioihin. Näyttelijäkaartin toinen vakiohahmo oli Gemserin aviopuoliso Gabriele Tinti, joka ilmeisesti toimi vaimonsa managerina ja junaili samalla itselleen rooleja tämän vastanäyttelijänä. Soul-vaikutteita ja tarttuvia melodioita suosineen Nico Fidencon musiikki kuuluu brändin perusaineksiin.

Sarjan tapahtumarikkaimpiin töihin kuuluva Emanuelle ja viimeiset kannibaalit vie sankarittaren Amazonille viidakkokansan pariin. Elokuva alkaa New Yorkissa ja esittelee ihmislihan makuun päässyttä alkuperäisväestöä aluksi dokumenttifilmin muodossa. Manhattanin ja primitiivisen kulttuurin rinnastus sekä elokuva elokuvassa -rakenne ennakoivat kannibaaligenren merkkipaalua Cannibal Holocaustia (1980), jonka väkevä realismi ja moraalinen raivo eivät kuitenkaan kuulu D’Amaton näkemykseen. Ohjaajan jatkuva seksin ja väkivallan viljely oli kuin kustannustehokkaan makkaratehtaan pyörittämistä, jossa tuotteen ei tarvinnut edustaa työnjohtajan intohimoja tai makua.

Suomalaisen maahantuojan ja Valtion elokuvatarkastamon käsissä elokuvasta katosi yli 10 minuuttia sensaatiomaisia tilanteita. Teosta rajoitettiin myös 30 prosentin haittaverolla. Joka tapauksessa Joe D’Amaton Emanuelle ja viimeiset kannibaalit on ainoa italialainen kannibaalielokuva, jota on esitetty 1900-luvun Suomen elokuvateattereissa.

– Lauri Lehtinen 15.12.2018