Yks' kaks' kolme (1961)

One, Two, Three/Ett, två, tre
Ohjaaja: 
Billy Wilder
Henkilöt: 
James Cagney, Horst Buchholz, Pamela Tiffin
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
108 min
Teemat: 
BILLY WILDER
Billy Wilderin viimeinen Berliini-elokuva Yks’ kaks’ kolme (One, Two, Three, 1961) kuvasti oman aikansa todellisuutta, nyt kipeänä herjatulituksena, jonka käynnistää jaettuun mutta vielä muurittomaan Berliiniin rynnistävä coca-colonialismin superagentti (James Cagney).

"Ich bin ein Berliner" – John F. Kennedy

Ylennys näyttää varmistuvan Coca-Colan tarmokkaalle Länsi-Berliinin myyntipäällikölle C.R. MacNamaralle hänen käydessään neuvotteluja tuotteensa lanseeraamisesta Venäjälle. Venäläisten kilpaileva tuote Kremlin-Cola on osoittautunut niin heikkotasoiseksi, että albanialaiset käyttävät sitä lampaiden voitelemiseen. Kuten MacNamara toteaa Coca-Cola on saavuttamassa voiton siinä missä Napoleon ja Hitler epäonnistuivat: Moskovan valtaamisessa. Mutta hanke mutkistuu kun kaupunkiin saapuu pomon tytär Scarlett. Tyttö palaa Itä-Berliinin vierailultaan mukanaan nuori, kiivaan kommunistinen aviomies Otto Ludwig Piffl. MacNamaran on pikavauhtia käännytettävä Otto kapitalismin mallikuvaksi ennen kuin pomo vaimoineen tulee kaupunkiin.

Yks' kaks' kolmen komiikka on säälimättömän raakaa, mutta miksi? Joseph McBride ja Michael Wilmington kirjoittavat artikkelissaan "The Private Life of Billy Wilder" (Film Quarterly, Summer 1970), että "Wilderin kiivas gagryöppy tuntuu melkein epätoivoiselta. Ehkä sen takana on pelko kohdata avoimesti omat tunteensa. Kun kaikki on hullua, mikään ei ole kestämätöntä". Yleistyksenä väite lienee kyseenalainen, ja McBride ja Wilmington tuskin enää itsekään allekirjoittaisivat lausuntoaan sellaisenaan, mutta Yks' kaks' kolmen suhteen se tuntuu kiinnostavalta. Se saattaa selittää tavan, jolla Wilder satirisoi erittäin vähän huvittavaa kysymystä siitä mitä yksittäiset saksalaiset tekivät sodan aikana. MacNamaran apulainen Schlemmer selittää olleensa sodan aikana "maanalaisen rakennustöissä" ja tietämätön siitä mitä maan päällä tapahtui. "Adolf who?" hän kysyy viattomasti vastauksena MacNamaran tiukkaamisiin. Vasta myöhemmin häneltä lipsahtaa tieto, että hän on ollut SS:n jäsen. Jonkun muun ohjaajan elokuvassa tämä saattaisi tuntua tökeröltä, mutta tässä yhteydessä houkutus on suuri viitata Wilderin omaelämäkerralliseen taustaan. Ollakseen juutalainen, jonka äiti, isoäiti ja isäpuoli teloitettiin Auschwitzissa, hän tuntuu suhtautuvan yllättävän rennosti saksalaisten syyllisyyskysymyksiin. Ehkä näin on siksi, että se on hänelle ainoa tapa ylipäänsä ottaa niihin kantaa. Elokuva tuntuu rynnistävän eteenpäin ("going, going..." – The Big Carnivalin mustan satiirinen teema) koska se ei uskalla katsoa taakseen. Ehkä pakkomielteinen rynnistys ilmentää paitsi Amerikan alituista edistysintoa myös Wilderin omaa amerikanisoitumista, hänen berliiniläisen sielunsa menetystä? Kiihkon takaa kuultaa surullinen vihlaisu, joka ilmenee vahvimmin rouva MacNamaran pyrkimyksissä hillitä miehensä "Marco Poloa muistuttavia" harharetkiä. Vaimo yrittää pitää avioliittoa koossa ja suostutella miestään palaamaan Amerikkaan. Elokuvan lopussa kaikki jättävät jäähyväiset Berliinille - ehkä Wilder itsekin.

Elokuva ei tuoreeltaan saavuttanut menestystä. I.A.L. Diamond kommentoi: "Mielestäni siitä tuli floppi, koska se tuli ensi-iltaan heti Berliinin muurin rakentamisen jälkeen. Ihmiset eivät pitäneet aihetta enää kovin huvittavana. Ongelma oli siinä, että kesken kuvausten raja äkkiä suljettiin."

– Neil Sinyardin ja Adrian Turnerin mukaan (Journey Down Sunset Boulevard. The Films Of Billy Wilder, 1979) AA 1993

Elokuva oli kielletty Suomessa 1962–1986 "neuvostovastaisena". Suurimman ongelman muodosti Grand Hotel Potemkin -kohtaus, jossa neuvostokomissaarit juhlivat vodkan voimalla niin riehakkaasti että Nikita Hrustsovin muotokuva putoaa kehyksistään ja sen alta paljastuu Josif Stalin. Ohjaaja ei suostunut elokuvatarkastamon neljään muuhunkaan leikkausehdotukseen ja niin koko elokuvan esittäminen kiellettiin. [Lisäys 8.12.2009 Jari Sedergren]