Palaa, palaa! (1967)

Horí, má panenko/Det brinner, min sköna
Ohjaaja: 
Miloš Forman
Henkilöt: 
Jan Vostrcil, Josef Sebanek, Josef Valnoha
Maa: 
Tšekkoslovakia/Italia
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
73 min
Teemat: 
MILOŠ FORMAN
Suojasään myötä uudet aallot nousivat kukoistukseen itäblokissa, kunnes Varsovan liiton panssarit "normalisoivat" asiat pysähtyneisyyden tilaan. Milos Formanin viimeisenä tshekkielokuvana valmistui satiiri Palaa, palaa! (Horí, má panenko, 1967). Se sai uuden nosteen 1990-luvulla, jolloin kansallisomaisuuden varastaminen nousi ajankohtaiseksi teemaksi Tshekinmaalla.

Milos Forman on merkillisen rakastettava elokuvantekijä. Edellisessä kahdessa filmissään Peterissä ja Paulassa (Musta Pekka) ja Vaaleaverikön rakkaudessa hän kuvasi ennen kaikkea nuoria ihmisiä, heidän pulmiaan ja tunteitaan sellaisella ymmärryksellä ja niin hauskasti ja aidosti, että hänen nuoriinsa pian rakastuivat katsomot joka puolella maailmaa. Nyt Formanin kuvauksen keskeisimpinä henkilöinä ovat iäkkäämmät henkilöt. Ohjaaja itse pitää nimenomaan kahta filmin vanhusta päähenkilöinään ja heidän äkkiä sivuutettua tragediaansa elokuvansa keskusaiheena. Hän haluaa osoittaa millaisia kohtaloita nimenomaan vanhukset kaikessa hiljaisuudessa kokevat: syöpää sairastava valkoparta, yli 80-vuotias, jolle aiotaan antaa kunnialahja 40-vuotisesta palokunnan päällikkyydestä, unohdetaan alinomaa juhlinnan ja muun touhun keskellä. Ja loppujen lopuksi hän saa pelkät kuoret siitä, mitä piti saada. Mutta hän koettaa ottaa sen vastaan arvokkaasti kiittäen, paljastamatta ilmeelläkään, miltä kaikki tuntuu. Toisen vanhuksen talo palaa kesken VPK:n juhlien ja hänelle kerätään muka avustuksena juhlien arpalippuja. Mutta kaikki voitot onkin jo pöydältä puhallettu ja vanhus tarvitsisi rahaa. Hän joutuu viettämään yönsä tulipalosta hangelle pelastetussa sängyssään.

Näistä vakavista esimerkeistä ja sisimmistä teemoista huolimatta Formanin palokuntaelokuva on ennen kaikkea aivan riemullista komediaa. Ensi metreistä asti. Tutustumme vuoristokylän VPK:n touhukkaisiin toimihenkilöihin, ensin juhlan yllätyksellisessä valmistelussa, sitten illan mittaan missikilpailujen järjestelyissä, tyttöjen valinnoissa ja muissa käytännön asioissa. Saamme näin ainutlaatuisen hauskaa lähikuvaa näistä miekkosista ja heidän vaimoistaan ja sivumennen nuoristakin – mm. intiimiseuroissa pöydän alla.

Formanilla on ikioma persoonallinen tyylinsä ja taitonsa kuvata joukkotouhuja esimerkillisen eloisasti: hän välittää kokonaiskuvaa samalla tavalla kuin poimii lähikuviin joukosta yksilöitä osuvien "tyypillisine" ilmeineen, muotoineen ja eleineen, ikään kuin sattumoisin siepattuja osuvia repliikkejä sieltä täältä ja hykerryttävän koomillisia tilanteita milloin mistäkin joukon sisältä, sivusta tai lattiatasosta. Tanssivilskeessä lattialle vierivät esineet (Vaaleaverikössä sotamiehen vihkisormus, nyt tytön helmet) huvittavat syystäkin Formania: näissä kommelluksissa hyvin käytetty kamera löytää loputtomasti tahatonta koomisuutta ja Formanin kuvaaja herkutteleekin hilpeän ilmikurisesti mm muhkeiden takalistojen ja muiden muodokkuuksien tarjonnoilla.

Mutta Forman ei koskaan jättäydy leikittelemään vain naismuotojen kustannuksella. Hän laskee leveästi – ja eniten leikkiä – myös koko tärkeän palokuntalaismiehistön ja etenkin missiraadin kustannuksella. Tyttöjen valikointi ja toimistossa suoritettava harjoitus on kuvattu sellaisella hirtehisriemulla ja osumatarkkuudella, etten moista muista usein filmissä nähdyn. Merkillisintä on, että vaikka Formanin palokuntalaiset ovat amatöörejä (virkailijoita, vanhus ja eläkkeellä olevaa kokki, palopäällikkö on kapellimestari, muuan toinen on tehtaantyöläinen, pari oikeaa palomiestäkin on mukana jne.) he pystyvät täysin vakuuttavasti omaksumaan osansa eikä näyttelemisestä näy jälkeäkään. Ohjaajan siis täytyy osata heidän kanssaan paljon.

– Paula Talaskivi, HS 20.04.1969