Mies joka rakasti naisia (1977)

L' Homme qui aimait les femmes/Mannen som älskade kvinnor
Ohjaaja: 
François Truffaut
Henkilöt: 
Charles Denner, Brigitte Fossey, Nelly Borgeaud, Leslie Caron, Nathalie Baye
Lisähenkilöt: 
kuvaus Néstor Almendros • musiikki Maurice Jaubert
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
119 min
Teemat: 
FRANCOIS TRUFFAUT
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Mies joka rakasti naisia (L'Homme qui aimait les femmes, 1977) on kevyeltä vaikuttava mutta henkilökohtainen tragikomedia miehestä (Charles Denner), joka yrittää sublimoida halunsa kirjoittamiseen. Siinä missä Truffaut’n kohtalokkaat naiset ovat vaara miehille tämä mies on tuhoisa lähinnä itselleen. Erityisen kohtalokkaaksi tulee säärifetissi...

François Truffautin uusin komedia Mies joka rakasti naisia esittää tavattoman oivaltavan muotokuvan pakkomielteisestä naisten metsästäjästä, Charles Dennerin loistavasti tulkitsemasta Bertrandista. Aikaisemmissa elokuvissaan Truffaut on tavallisesti käyttänyt naista kevytkenkäisen viettelijän osissa ja tehnyt hänestä paljon Bertrandia vaarallisemman henkilöhahmon; usein Truffautin kohtalokkaat naiset ovat ajaneet rakastajansa kuolemaan.  

Vastakohtana elokuvan Isin tyttö (1972) vastuuttomalle miehentappaja-sankarittarelle (joka Bertrandin lailla tosin kirjoittaa muistelmiaan) tämän elokuvan sankari on paljon tuhoisampi itselleen kuin rakastamilleen naisille. Hänen pakkomielteensä tuntuu olevan eräänlainen puolustusmekanismi sitä haavoittuvuutta vastaan, joka kiusaa Truffautin useimpia miespuolisia henkilöitä; he ovat usein nuorukaisia, jotka kylmä viettelevä äiti on hylännyt ja jotka kärsivät tästä ja pystyvät heittäytymään sellaiseen villiin romanttiseen intohimoon jota kuvataan Adelen tarinassa (1975). Itse asiassa Mies joka rakasti naisia voidaan nähdä traagisen Adelen tarinan koomisena kääntöpuolena. Tämä on Truffautin tuttua strategiaa, sillä niin kuin on pantu merkille Isin tyttö on monella tapaa Kesytön käännettynä farssiksi.  

Huolimatta Adelen tarinan tummasta traagisesta intensiteetistä ja tämän elokuvan kevyestä koomisesta kosketuksesta, molemmilla teoksilla on polttopisteessä seksuaaliset pakkomielteet. Osittain molemmissa tapauksissa on taustalla hylätyksi tulemine, isä- tai äitihahmon jäljittely, molemmat kokemukset on taltioitu henkilökohtaisin muistelmin ja molemmat päähenkilöt päätyvät väistämättömästi yksinäisyyteen ja tuhoon.

Vaikka Bertrandin kuolema saattaa näyttää yhtä satunnaiselta kuin typerältäkin (hän joutuu yliajetuksi jahdatessaan kaunista sääriparia ja myöhemmin sairaalassa hän vahingossa saattaa pois päältä letkun yrittäessään saada parempaa näköalaa hoitajattarensa suloihin), hän on väistämättömästi sidoksissa omaan erityiseen maniaansa. Hän rakastaa naisten kävelyn katsomista ja huomauttaa toistuvasti että naisen sääret ovat kuin kompassineula joka kiertää maapalloa.

Tämä tuo mieleen paitsi John Donnen kuuluisan metafyysisen käsityksen jossa rakastavaisia verrataan kompasseihin ("A Valediction Forbidding Mourning"), niin kuva myös paljastaa, että Bertrandin romanttisen tutkimusmatkan kohtalo on yhtä tuomittu kuin kapteeni Ahabin. Hän näkee siroja, houkuttelevia sääriä kaikkialla – jopa siellä missä niitä ei ole lainkaan läsnä kuten suurenmoisessa lentokenttäjaksossa – ja ne myös lopulta sinetöivät hänen kohtalonsa. Adelen lailla hän on samalla kertaa oman pakkomielteensä pateettinen uhri ja uljaasti itsenäinen ja yksinäinen hahmo, joka ajaa takaa omaa ainutkertaista näkyään.

– Marsha Kinder (Film Quarterly, Spring 1978)